Kap Hornin kierto

Perjantaiaamu (23.10.) oli kylmä ja Puerto Williamsin talojen yllä leijui savuhuntu, kun ajoimme ulos Micalvin nukkuvasta satamasta. Olimme olleet ranskalaisveneen kyljessä, joka myös oli samana päivänä lähdössä kohti Kap Hornia, mutta ei näköjään kello 6.30 kuten me. Aamupäivän kuluessa lämpötila nousi ja länsituuli voimistui. Purjehdimme myötäiseen pitkin Beaglen kanavan rantaa. Ensimmäisen päivän määränpää oli Puerto Toro 28 meripeninkulman päässä. Kiire ei ollut, sillä ennusteen mukaan paras sää Hornin kiertoon olisi kahden päivän päästä. Poikkesimme matkan varrella katsomassa ankkuripaikkoja ja ajoimme Holger-saariston läpi pitkin kapeaa ja mutkittelevaa reittiä. Plotterin reittiviivan avulla pääsisimme helposti jonain päivänä suojaan.

Puerto Toron laiturissa oli viisi kalapaattia. Kiinnityimme yhden kylkeen. Kannella oli tynnyri täynnä isoja, haisevia kalanpäitä, rapumertojen syöttejä. Hanski ei ollut saanut vielä riisuttua purjehdushaalaria, kun paikalle pelmahti seitsemän lasta ja kaksi koiraa. Kutsuin lapset veneeseen, koirat tulivat mukana. He olivat kuin varpusparvi, hetkessä joka kolkka oli tutkittu ja esitetty liuta kysymyksiä, joihin en ehtinyt vastata. Yhtä nopeasti kuin olivat tulleet, he lehahtivat koirineen pois, tökkivät vähän mennessään kalanpäitä tikulla.
Olimme käyneet Puerto Torossa, maailman eteläisimmässä vakinaisesti asutussa kylässä viime syksynä Yaghan-lautalla. Torossa asuu parikymmentä ihmistä, joista viisi on poliiseja ja yksi laivaston mies. Taisimme juuri tavata kaikki kylän lapset.

Söimme, otimme nokoset ja lähdimme kävelylle. Mukaan lähti nuori susikoirauros. Muistelimme "meidän" susikoiraamme Puerto Williamsissa sekä virolaista Carinaa, jonka puoli vuotta aikaisemmin ruutupaperille piirtämä kartta opasti kulkua. Vähän kävelty polku mutkitteli laajan turvesuon ja pienen metsän halki järvelle. Tunnin kuluttua tulimme Caleta Rees -lahteen, josta avautui näkymä etelään Wollastonsaarille. Huomenna olisimme tuolla.

Ranskalaisvene oli mennyt yöksi Lennox-saarelle, joka sijaitsee Torosta kaakkoon. Heillä olisi 15 meripeninkulmaa lyhyempi matka seuraavana päivänä, mutta huonompi nousukulma vasten ennustettua lounaistuulta.

Navarinon ja Lennoxin sekä "Hornin saariston" eli Wollastonin välissä on Bahía Nassau, jossa olosuhteet saattavat purjehdusoppaan mukaan yltyä menemättömäksi jopa isoille veneille. Syytä ei sanota, mutta alueella on virtaa, mikä yhdistettynä kovaan tuuleen saattaa nostattaa sekavan ja vaikean merenkäynnin. Nyt, lauantaiaamuna, ei ollut tuollainen tilanne, päinvastoin. Pääsimme nousemaan sopivassa tuulessa suoraan Paso Bravon suulle, joka on kapea salmi Wollastonin ja Freycinet saarten välissä. Se johtaa suoraan Caleta Martialiin, yhteen saariston kolmesta ankkurilahdesta. Ranskalaiset olivat jostain syystä paukuttaneet vasten tuulta koneella kauas länteen ja käyttäneet kiellettyä Canal Washingtonia. He jäivät yöksi Caleta Maxwelliin Hermite-saarelle.

Wollastonin saari. Sen kupeessa on Paso Bravo.

Täällä ei pysty liikkumaan salaa, Wollastonin ja Hornin kontrolliasemat pitävät siitä huolen. Kullakin asemalla asuu laivaston virkailija perheineen vuoden verran. Asemalla ei ole omaa alusta, ei edes soutuvenettä, joten sieltä ei pääse pois - eikä myöskään auttamaan muita. VHF on tärkein valvontaväline. Järjestelmä on osaksi rajavalvontaa, osaksi merenkulkijoiden - varsinkin lukuisten kalastajien - turvaksi. Asemapaikat ovat hyvin erilaisia: karuin lienee Diego Ramirez 60 mpk lounaaseen Kap Hornista. Toki Hornin saarikin on karu, mutta kesäkaudella asemanvartija saa toimia miltei turistioppaana. Saarelle saa rantautua, minkä ranskalaiset aikoivatkin tehdä. Toisessa ääripäässä on Puerto Toron kyläasema.

Mutta me olimme vasta saapumassa ensimmäiseen ankkuripaikkaamme, Caleta Martialiin. Delfiiniparvi tuli pyörimään Mantan ympärille ja peloton kihu istui vieressä odottamassa herkkupaloja. Ehkä se haistoi uunissa muhivan juurespadan ja makkarat. Paikassa oli maagista tunnelmaa, kuten ääripaikoissa yleensäkin. Illalla lämmitimme saunan ja Hanski uskaltautui löylyistä viisiasteiseen veteen.

Martial on laaja, hitaasti mataloituva neliönmuotoinen hiekkalahti, erinomainen ankkuripaikka siis. Se on auki itään, ja yöksi oli luvassa heikkoa itätuulta. Nukuimme huonosti sääennusteen vuoksi, emme osanneet luottaa siihen, että suoraan lahteen puhaltava tuuli pysyisi ennustetussa 3 sekuntimetrissä. Kävimme kummatkin vähän väliä kurkkimassa vaaleaan yöhön. Ihan turhaa, olimme turvassa. Sääennuste piti paikkansa.

Sunnuntaiaamu valkeni poutaisena. Tänään oli SE päivä, Kap Hornin kierron päivä. En voi sanoa unelmoineeni tästä. Kap Horn ei kuulu purjehduskohteiden haavelistaani lainkaan, mutta kun kerran olimme näin lähellä, niin tottakai halusin nähdä kuuluisan saaren ja kiertää sen. Tällainen hallittu, suojasta tehty kierros ei oikeuttaisi kaphornareiden järjestön jäsenyyteen, johon tarvittiin kolmen tuhannen meripeninkulman yhtämittainen purjehdus kierron osana. Mutta ei näillä vesillä pientäkään reissua kannattanut aliarvioida. Ja oli lokiin sentään kertynyt 11 600 meripeninkulmaa Norjasta, joten Kap Horn oli tärkeä merkkipaalu.

Ajoimme Paso Mar de Suriin ja kohti avomerta. Pian kulman takaa alkoi näkyä saaren siluetti. Se tuli vähitellen kokonaan näkyviin. Siinä se nyt oli, Isla Hornos. Saari oli suurempi ja vihreämpi kuin olin kuvitellut. Emme nähneet vielä kuuluisaa kiviseinämää, Kap Hornin "hammasta", jonka edessä veneitä kuvataan. Kaakkoiskärjessä, vihreän nurmen peittämällä kukkulalla oli lipputanko, punavalkoinen majakkarakennus, pieni ruskea talo (kappeli) sekä taustalla merimiesten muistomerkki, albatrossia esittävä taideteos. Vaikka tuuli oli heikko, valtava maininki nosti ja laski Mantaa. Purjehdimme etelään majakan ohi ja käännyimme länteen. Fokka alkoi lepattaa avotuulessa ja rullasimme sen sisään. Joudimme muutaman kerran jiippaamaan isopurjeen. Ranskalaisvene tuli vastaan vähän ennen niemenkärkeä ja otimme heistä kuvia, kuten oli puolin ja toisin sovittu.

Ranskalainen Manara kiertämässä Hornia lännestä itään.
Seuraavalla kerralla pitää mennä kauemmas, että tulee koko "kivi" kuvaan....

Yritimme saada itsemme, osan Mantaa sekä Kap Hornin samaan kuvaan, mikä ei ollut helppoa veneestä käsin. Hetken elämisen ja mieleenpainamisen sijaan kohkasimme kameroiden kanssa: esillä oli digijärkkäri, pokkari, GoPro, iPad ja puhelin. Niemenkärjen huippu oli hötöisen pilven peitossa ja olimme liian lähellä kuvaamista ajatellen. Kello 10.25 olimme paikassa 55° 59.750' S 067° 18.632' W, jonka laitoin illalla SSB-puhelimella winlinkin sijaintikarttaan. Kun niemenkärki jäi taakse, rauhoituimme ihailemaan maisemia. Nyt oli täysin pilvetöntä, huipun hattarakin oli kadonnut. Maininki hajosi valkoiseksi kuohuksi vasten kareja ja rantakivikkoa, auringonvalossa näkyi kuohujen nostattama vesisumu.

Auringosta huolimatta oli viileää, n 5-8 C.

Hornin suojassa tuuli loppui ja käynnistimme koneen. Olisimme seuraavan yön Caleta Maxwelissa, jonne pääsi pitkin Paso Orientalia ja Paso Suria. Valitsimme lyhyemmän reitin pitkin kapeaa Paso Suria, jossa koimme pari jännityksen hetkeä, kun navigoimme myötävirrassa luodon ja vedenalaisen kiven välistä. Vettä piti opaskirjan mukaan olla 15 metriä, mutta kaiku näytti kuutta.

Caleta Maxwell oli heti kulman takana. Maxwell on pieni, pohjoisesta luotojen suojaama potero. Yhdellä luodolla makasi merilejonauros kolmen naaraan ympäröimänä. Se huuteli välillä niin, että lahti kaikui. Eläinten pistävä mädän kalan lemu kulkeutui veneelle saakka. Ranta on isoa kivikkoa ja maasto näyttää hankalakulkuiselta. Kalastajat olivat vetäneet köyden lahden pohjukan poikki, ja illalla siihen kiinnittyi kalapaatti. Lahti on suojainen vallitsevilla etelä-lounais-länsituulilla, mutta luvassa oli pohjoistuulta, joten ankkuroiduimme keula pohjoiseen ja vedimme perästä köyden maihin. Lokin mukaan päivän saldo oli 29 meripeninkulmaa. Joimme Kap Hornin kunniaksi rommit ja oluet kannella auringon lämmössä. Vielä ei ollut juhlimisen aika, sillä saaristosta oli päästävä poiskin. Myöhemmin illalla lahteen tuli argentiinalainen charter-vene, joka oli menossa Hornille seuraavana päivänä. Ranskalaiset viettivät yön Martialissa.

Maanantaina ankkuri nousi kello 7.30. Heikko pohjoistuuli ja puolen solmun myötävirta työnsivät meidät Bahía Nassaun yli Lennoxin saarelle, jossa olimme kaksi yötä. Eilen moottoroimme Beaglen kanavan varrelle suojaiseen ja kauniiseen lahteen. Manta on ankkurin lisäksi kiinni neljällä köydellä, mikä sai meidät vihdoin rentoutumaan ja juhlistamaan Kap Hornin kiertoa lammaspaistilla ja punaviinillä. Puerto Williamsista matkaa kertyi 184 meripeninkulmaa. Aiomme olla täällä toista viikkoa.

Kiitos satelliittipuhelimeen tulleista viesteistä! Tämä päivitys on lähetetty sat.puhelimella, joten kuvat tulevat myöhemmin. Emme pysty lukemaan tavallisia sähköposteja emmekä blogia ja sen mahdollisia kommentteja ennen kuin olemme palanneet Pto Williamsiin netin ääreen.