lauantai 28. helmikuuta 2015

50. leveyspiirillä

Ohitimme tänään Puerto San Julianin (49° 20'), jossa Fernão de Magalhãesin espanjalaiseretkikunnan viisi laivaa talvehtivat vuonna 1520. Rio de Janeirosta oli lähdetty vuoden vaihteessa ja maaliskuun viimeisenä päivänä Magalhães päätti jäädä San Julianiin - vain 180 merimailin päähän salmesta. Mutta sitä Magalhães ei voinut tietää. Miehistö vastusti talvehtimista, ja Magalhães kukisti kapinan raa'asti. Talven aikana yksi laivoista teki haaksirikon tutkiessaan rannikkoa.
Elokuun 28. päivänä matka jatkui. Kesti kuitenkin kaksi kuukautta ennen kuin laivat 21.10. saapuivat niemenkärkeen, jonka Magalhães nimesi päivän pyhimyksen, neitsyt Ursulan, mukaan Cabo de Virgenesiksi. Sen takaa aukesi lahti, joka kapeni salmeksi. Reitti Tyynellemerelle oli löytynyt.

Meidän matkamme Deseadosta on sujunut leppoisasti kevyessä tai olemattomassa tuulessa. Tänään moottoroitiin 14 tuntia. Viimeiselle sadalle mailille on odotettavissa pohjoistuulta. Tällä hetkellä mennään virsarilla, vatsa täynnä pizzaa.

Utelias valas tuli päivällä kiertelemään venettä. Se tunnistettiin Fredden valokuvien ja oppaan perusteella Pygmy Right -valaaksi, latinaksi Caperea marginata. Suomenkielistä nimeä en tiedä. Right eli oikeat valaat olivat aikoinaan pyydystäjien mieluisinta saalista.
Ympärillä on liidellyt paljon albatrosseja, myrskylintuja ja joskus lokkeja. Pingviinejä ja muita sukeltajia pulpahtelee pinnalle silloin tällöin. Ilma on viilennyt 12-15 asteeseen. Merivesi on kymmenasteista. Taivas on kaunis - taas.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Lähtö siirtyi perjantaihin

Huomenna vastatuulta 30-35 solmua, lähdemme vasta perjantaina. Ehdimme jo käydä tullissa kirjaamassa vene ulos, mutta ei vielä itseämme (immigration) eikä siis vielä haettu prefekturan lähtölupaa. Taisi tulla paperisoppa.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Vihdoin

Keskiviikkona lähdemme. Kolme viikkoa vierähti Deseadossa, osin laakerin ja osin sään vuoksi. Telakan pölyssä oleminen alkoi jo ottaa päähän. Tänään kahta laivaa hiekkapuhallettiin ja maalattiin juuri tuulen yläpuolella! Tuuli navakasti, 15 m/s, ja nyt vene on hienon hiekan peitossa, maalisumuakin leijui päälle. Mutta muutakaan paikkaa ei ollut. Ja kun katsoi ankkuripaikan vaahtopäitä, oli tämä kahdesta parempi. Kaikki on suhteellista, pölyinen romuläjä voi olla joskus hyvä paikka.



torstai 19. helmikuuta 2015

Odottelua

Tänään torstaina oli määrä lähteä, mutta aamun intensiivinen säätutkiskelu muutti aikeen: odotamme seuraavaa sääikkunaa ensi viikolla. Nyt olisi lähes koko matka ollut vastatuulta, kylläkin heikkoa tai kohtalaista, mutta se hidastaa matkantekoa. Emme olleet varmoja ehdimmekö hyvän sään aikana Magalhâessalmeen - ja sinne on todella syytä mennä sopivalla tuulella - varsinkin kun vuorovesiero on näinä päivinä 11 metriä ja virrat sen mukaiset.

Cabo Virgenes, niemi Magalhãessalmen suulla: tiistaina länsituulta 17-19 m/s,
puuskissa 28-31 m/s. (Lähde: Onlineweather)

Alavesi Deseadossa keskiviikkona. Tänään ja huomenna laskee enemmän.
Vuorovesiero on näin suuri vain kerran vuonna 2015!

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Kumilaakeri

Ensin kuului kitinää, sitten kolkotusta. Veden alta pulpahti kumin käryä. Sen aiheutti juuri vaihdettu potkuriakselin kumilaakeri. Hanski otti vedon pois ja  sammutti moottorin. Tuliko Puerto Deseadosta sittenkin meillekin Puerto Despertado? Jämähtäisimmekö tänne viikoiksi, ehkä kuukausiksi?

Kaikki alkoi Buenos Airesissa, kun nostimme Mantan ylös. Potkuriakselin kumilaakerissa oli kaksi milliä väljää. Se ei ollut kriittisen paljon, mutta laakeri olisi hyvä vaihtaa. Millimittaista varaosaa ei kuitenkaan löytynyt. Turhautuneina seisoimme venevarusteliikkeen hyllyn vieressä, joka oli kattoon asti täynnä eri kokoisia kumilaakereita - tuumamitoissa. 
Manta meni takaisin veteen ilman laakerinvaihtoa, sillä lupa oli vain yhden yön kuivillaoloon. Nostaisimme veneen uudestaan telakalle, mikäli laakeri löytyisi. Ei löytynyt ja laakerin vaihto siirtyi Chilen Puerto Monttiin.

Kaikki oli hyvin, kunnes Hanski vapautti potkurin pyörimään purjehduksen aikana. Kuului kovaa kolinaa. Laakeri? Alkoimme uudestaan pohtia vaihtomahdollisuutta mahdollisimman pian.
 
Saksalainen ja ranskalainen lähtivät kummatkin takaisin pohjoiseen.
Ranskalaiskippari sai miehistöä.
Pikkuserkkuni Fredde toi uuden laakerin Suomesta Puerto Deseadoon. Vaihto oli kuitenkin vielä auki, sillä siihenkin liittyi riskejä: mitä jos jokin menisi pieleen? Silloin emme etenisi edes kolisten. Yritimme kartoittaa tilannetta ja riskejä. Puerto Deseadossa oli kolme tapaa toteuttaa vaihto: gridi (vene jää kuiville laskuvedellä), nosturi ja sukeltaja. Gridi oli tuulisessa paikassa. Se suljettiin pois myös siksi, ettei yksi kuuden tunnin alavesi riittänyt työhön, vaan vene joutuisi olemaan sään armoilla ilman potkuria liian kauan. Näimme ison nosturiauton, jolla Mantan olisi varmasti saanut kuiville. Ongelma tässä vaihtoehdossa oli paikka. Puerto  Deseadon rantaviiva on piikkilanka-aidan rajaamaa satama-aluetta ja lupa olisi pitänyt pyytää Prefekturalta. Kuulosti liian byrokraattiselta ja epävarmalta. Jäljelle jäi sukeltaja.

Luonto-opas Roxana on välillä tulkannut. Sukeltaja Nestor ehti kerran kahvillekin.
Sukeltajalla oli pitkä ilmaletku pullon ja regulaattorin välillä, joten pullon saattoi pitää maissa.
Telakalla työskenteli ammattisukeltaja. Lisäksi telakalla uuden laakerin paikalleenpuristus onnistuisi helposti. Tuskin löytäisimme Puerto Williamsista tai Ushuaiasta yhtä helposti näitä palveluja. Päätös alkoi olla selvä. Kävimme työvaiheet piirustusten kanssa läpi sekä telakan insinöörin että sukeltajan kanssa. Helppo homma! Kun vielä saksalaisvene lähti ja saimme heidän suojaisen paikkansa, päätös oli tehty. Jos jokin menisi pieleen tai veisi aikaa, olisi vene ainakin suojassa.

Sukeltaja tuli irrottamaan osia jo päivää ennen kuin Fredde ja varaosa saapuivat. Halusimme tehdä työn mahdollisimman nopeasti. Potkurin irrottaminen olisi helppoa, vastahan se kuukausi sitten laitettiin paikoilleen. Akselin tuki, siis se osa, jossa kumilaakeri on, saattaisi olla kovempi pala. Hanski on itse tehnyt 12 pultilla kiinnitetyn V-mallisen osan. Vaan toisin kävi. Potkuri ei lähtenyt irti. Hanskin Brasiliasta ostama heppoinen ulosvetäjä oli tehoton. Työ oli jätettävä sikseen ja etsittävä kylästä järeämpi ulosvetäjä.

Sellainen onneksi löytyi ja toinen sukellus tapahtui seuraavana päivänä, kun Freddekin oli jo paikalla. Nyt kaikki osat saatiin irti, mutta hötäkässä emme muistaneet varoittaa sukeltajaa uudestaan kiilasta - hän sanoi sen pudonneen pohjaan. Ensimmäinen takaisku.
Onneksi olimme laivatelakalla. Heti löytyi mies, joka pystyisi työstämään uuden kiilan. Hän otti mukaansa myös laakerit prässäystä varten. "Huomenna?", sanoi mies, ja kun ilmeeni oli hämmästynyt, hän kysyi: "Vai tarvitsetteko ne jo tänään?" Ei todellakaan enää tänä iltana, huominenkin oli minusta nopeaa toimintaa.
Uusi ja vanha kumilaakeri.
Uusi laakeri paikoillaan.
Huominen tuli ja sukeltaja ilmaantui iltapäivällä telakalle. Uusi laakeri oli painettu paikoilleen, mutta se oli kuulemma ollut tiukka. Uusi laakeri oli millin liian paksu ja ulkopinnasta olisi pitänyt ottaa tuo milli pois. Väkisin pusertaminen oli supistanut sisähalkaisijan kaksi milliä pienemmäksi kuin akselin halkaisija. Ei vaikuttanut hyvältä, mutta ehkä kumi antaisi periksi.

Kiilan suhteen oli kuitenkin käynyt hyvin. Se oli paikoillaan. Sukeltaja ei ilmeisesti tiennyt, mikä se on ennen kuin uutta työstettäessä, ja tajusi silloin, että sehän oli kiinni akselissa. Tämä todistettiin parilla vedenalaisella valokuvalla. Sukeltajalla oli vain tunti aikaa, mutta hän halusi kokeilla, meneekö tiukka laakeri paikoilleen. Ehdotimme kokeilua kuivalla maalla jonkun 30 millisen putken avulla, mutta hänelle se oli helpompaa veden alla. Laakeri meni paikoilleen, mutta osa otettiin vielä pinnalle maalausta varten. Seuraavana päivänä, neljännen sukelluksen aikana, kaikki laitettiin paikoilleen. Hanski käynnisti koneen ja pani vaihteen päälle. Kaikki näytti normaalilta. Sukeltaja lähti. Hanski käytti konetta lisää. Alkoi kuulua kitinää, sitten kovempaa kolinaa. Kumin käryä. Liian ahdas laakeri oli sulanut.

Ajatukset vaihtelivat epätoivosta - laakeri on murusina, uuden saaminen kestää kuukauden - toivoon, että laakeri olisi vielä käyttökelpoinen. Viides sukellus tapahtui maanantaina ja taas kaikki osa irrotettiin. En jännitykseltä uskaltanut heti katsoa laakeria, kun se nousi vedestä. Deseadon onni jatkui: laakerista sai putsaamalla ja kanavia avaamalla käyttökelpoisen. Emme jääneet Deseadon vangeiksi.

Sulanut kumilaakeri.

Hanski putsaa laakeria, Fredde auttaa.
Mutta uhkasimme jäädä vuoroveden vangiksi. Olin ehtinyt iloita suojaisesta ja hyvästä paikasta, josta ei tarvitsisi siirtyä. Tulossa oli vuoden alin alavesi, kerran vuodessa (!) esiintyvä äärimmäinen ilmiö. Paikalliset vakuuttivat, ettei meidän tarvitse siirtyä, mutta vuorovesitaulukko puhui toista. Seurasimme kaikua ja kunkin päivän alaveden tasoa eikä asia muuksi muuttunut: perjantaina vettä olisi 40 senttiä liian vähän. Emme uskaltaneet jäädä proomun kylkeen, koska se kellui, matalammalla kuin Manta. Kun me olisimme tukevasti kiinni pohjassa, voisi liikkuva proomu työntää meidät kumoon. Meidän täytyisi siirtyä syvään veteen proomun ulkolaidalle suurimman alaveden aikaan. Silloin onneksi riutta suojaa aallokolta.

Telakalla oli hyvä tehdä töitä. Hanski korjasi taipuneita kaidetolppia ja jatkoi
ankkurikettingin 70-metriseksi. Fredde putsasi ja maalasi ruostepaikkoja.
Potkuriakselin laakeri veden alla.
Sään ja lähtemisen pohtiminen alkoi nyt todenteolla, kun vene on taas kunnossa. Hyvää sääikkunaa ei ole näkyvissä, mutta näillä näkymin lähdemme torstaina. Suurten vuorovesierojen lisäksi virrat ovat voimakkaimmillaan, joten lähtemisen ajoituksessa on otettava virtakin huomioon. Uusi suunnitelma on mennä Beaglekanavan sijaan Magalhãesinsalmeen, jonne on Deseadosta 300 merimailia. Sieltä sitten vuonoja pitkin alas kohti Puerto Williamsia.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Pingviinisaari

Olin Darwin Expedicionesin retkellä läheisellä saarella, jolla asuu patagonianpingviinejä (engl. magellan) ja kalliotöyhtöpingviinejä (engl. rockhopper).






Punaiset läiskät ihossa auttavat tasaamaan lämpötilaa, pingviini hikoilee
niiden kautta. Toinen tapa viilentyä on hengittää nopeasti tai levittää siivet ja
tuulettaa kainaloita.









maanantai 9. helmikuuta 2015

Puerto Deseado

Puerto Deseado on noin 9000 asukkaan kalastuspaikkakunta. Satamassa on isoja mustekalatroolareilta ja rantaa reunustavat kalanjalostustehtaat ja varastot. Kylä on kasvanut puuttomalle pampalle Deseado-joen pohjoisrannalle. Ruutukaavakatujen varrella on eri aikakausina rakennettuja matalia taloja. Kulkukoirien jengit jahtaavat huvikseen autoja. Täällä käy myös turisteja, jotka elättävät muutamaa hotellia ja turistitoimistoa. Iso, hyvinvarustettu supermarket toi mieleen Alaskan: voit ostaa samasta paikasta telkkarin, housut ja ruokaa. Hedelmistä ja vihanneksista näki, että ne on kuskattu kaukaa.

Deseadolla on historia: Fernando Magalhaes korjasi täällä laivaansa vuonna 1520, Francis Drake kävi vuonna 1578 ja HMS Beagle vuonna 1833. Beaglen kipparia Fitzroyta kuuluisammaksi tuli yksi laivan tiedemiehistä, Charles Darwin. Puerto Deseadon nimi, "halun satama", on peräisin englantilaiselta Thomas Cavendishiltä, joka seilasi tänne vuonna 1586. Monestakin syystä nimi voisi myös Puerto Desesperando, epätoivon satama. Vuonna 1615 hollantilaisen Isaac Le Mairen laiva paloi täällä.

Olin jo etukäteen hermoillut sekä Puerto Deseadoon tuloa että satamassa oloa. Sisäänajo voi olla vaikea eikä veneelle välttämättä löydy turvallista paikkaa. Hollantilaiset tutut rikkoivat täällä törmäyksessä saalinkinsa ja parraslistansa. Deseadossa on vaikea löytää tuulelta suojaa.

Sisäänajossa on parhaimmillaan - tai pahimillaan - viiden solmun virta. Tuuli vastaan virta nostattaa ristiaallokkoa ja joskus Prefektura sulkee sataman (kuten eilen). Meillä oli onnea mukana. Saavuimme keskiviikkona (4.2.) vähän ennen ylävettä, jolloin virta oli myötäinen. Tuuli oli heikko, ja laskettelimme sileää vedenpintaa pitkin 7-9 solmun vauhtia.  Se ei ollut suunniteltu ajoitus, koska olimme purjehtineet yllättävän kovaa: 25 tunnissa 179 merimailia eli 7 solmun keskinopeutta. Myötävirta teki tietenkin osansa, mutta yleensä vastavirta vuorostaan syö saavutetut mailit. Tuuli oli ollut navakka lähes koko matkan. Kolmen purjeen virsari (iso, genua, fokka) sai Mantan kiitämään. Taisin edellisessä blogissa kertoa, että saimme kiinni 4,5 tuntia ennen meitä Caleta Hornosta lähteneen matkaveneen. 

Satamassa alkoi toinen huoli, turvallisen paikan löytäminen. Vaihtoehdot olivat vähissä: ankkuriin eteläpuolelle mailin päähän satamasta tai hyvällä tuurilla satamahinaajan kylkeen.  Opaskirjassa mainittua Club Nauticon poijua ei näkynyt. Ankkurointi ei ole helppoa kovan virran vuoksi ja paikka on avoin. Puuton, matala ranta ei juuri anna suojaa edes etelätuulella, pohjoistuulella ankkurialue on käyttökelvoton. Paikallisilla ei ole veneitä eikä vieraille ole yhtään poijua tai laituria. Toinen vene meni ankkuriin, me puolestamme ajelimme hissukseen sataman vierustaa, ohi isojen kalastusalusten kohti sataman perukoilla olevaa telakkaa. Opaskirjan mukaan telakan proomun kylkeen oli aikoinaan voinut kiinnittyä, mutta matkaveneiden määrä oli lisääntynyt niin, ettei se enää ollut mahdollista. Proomun kyljessä tosin oli yksi purjevene, joten päätimme mennä katsomaan. Lähellä oli iso rib-kumivene ankkurissa ja sieltä meille viittilöi nuori mies. "Voitte mennä purjeveneen kylkeen, kysykää telakalta lupa", hän huusi. Veneessä ei ollut ketään, mutta telakalta tuli miehiä auttamaan köysien kiinnityksessä. Vasta nyt huomasimme toisenkin matkaveneen, joka oli hyvässä suojassa proomun takana.
Näin päädyimme Coserenan-telakalle, ruostuneen ja reikiä täynnä olevan lotjan kylkeen, Puerto Deseadon parhaaseen paikkaan. Edellämme tullut matkavene vaihtoi lopulta ankkurista hinaajan kylkeen ja lähti seuraavana päivänä jatkamaan matkaa. Telakka tosiaankin antaa meidän olla tässä, veloitus on 16 euroa/vrk. Mitään mukavuuksia ei ole.

Romua, reikiä, köysiä ja muita vaaroja. Täällä hitsataan, hakataan ruostetta,
hiekkapuhalletaan ja ruiskumaalataan. Deseadon paras paikka!
Hanski kantaa pyykkikasseja pesulaan.

Ranskalaisen ja Mantan mastot näkyvät kopin takaa.
Sakulla on suojainen paikka.
Olimme tulleet ranskalaisen yksinpurjehtijan kylkeen. Hänen matkansa tyssäsi kuukausi sitten autopilotin rikkoutumiseen. Korjaajaa ei löydy, eikä yksin ilman autopilottia pääse Ushuaiaan. Nyt mies odottaa miehistöä palatakseen takaisin pohjoiseen. Saksalaisvene puolestaan on ollut täällä joulukuusta lähtien. Iäkäs saksalaispariskunta odottaa sopivaa tuulta mennäkseen takaisin pohjoiseen.

Vaikka oli paljon parempi ja helpompi olla telakalla, olimme alttiina etelätuulelle, ja perjantaina saimme maistaa ensimmäisen kerran Deseadon keliä. Tuuli nousi nopeasti ja aallokko kasvoi isoksi ja teräväksi.  Silti aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Vettä alkoi rosikua kannelle ja avotilaan saakka. Olimme perä tuuleen, toisin päin kuin naapurimme, jonka kippari oli ties missä. Puimme purjehdusasut päälle, suljimme ikkunat ja oven. Oli kuin merellä. Painavan, ison ranskalaisveneen keula hyppi pari metriä ilmaan, vene riuhtoi ja repi köysiä. Fendarit litistyivät veneiden välissä, yksi oli jo puhki. Välillä korkealaitaisempi naapuri meinasi suorastaan tulla päälle. Hanski kävi lisäämässä ranskalaiseen köysiä, olivathan kummatkin veneet sen kiinnityksen varassa. Oli mahdotonta lähteä, tuuli olisi painanut meidät heti rantaan, vaikka olisimme jotenkin saaneet leikattua köydet irti. Oli vain toivottava, että köydet ja vene kestävät. Hanski avitti painetta käyttämällä konetta. Kovimmillaan tuulimittari näytti 20 m/s. Parin tunnin kuluttua tuuli alkoi laantua ja alavedellä paljastuva riutta suojata aallokolta. Olimme selvinneet yhden kaidetolpan katkeamiselle ja kahden fendarin puhkeamisella. Saatoimme jo naureskella, että edellisen kerran meillä oli ollut sadeasut päällä Irlannissa. Seuraavana päivänä Hanski hitsasi kaidetolpan paikoilleen.

Vuorovesiero on viisi metriä. Alavedellä taustan matalikko suojaa aallokolta,
ylävedellä se on veden alla.
Maanantaina oli vuorossa seuraava navakka etelätuuli. Lähdimme hyvissä ajoin ankkuripaikalle. Tandem-CQR ja 40 metriä ketjua alas. Nyt tuuli alkoi kovalla puuskalla, joka kallisti venettä parikymmentä astetta. Puuskan ja muutaman sadetipan jälkeen tuuli asettui navakaksi ja heikkeni vähitellen niin, että aloimme lämmittää saunaa. Ankkurointi muuttui mukavaksi saunaillaksi omassa rauhassa. Sitä häiritsi vain huoli tulevista etelätuulista, jolloin joutuisimme taas siirtymään telakalta ankkuripaikalle. Keskiviikoksi ja torstaiksi oli ennustettu todella kovaa ja jatkuvaa etelätuulta, mikä on aivan toista kuin muutaman tunnin puuska.
Palasimme telakalle ja menimme toimistoon kysymään, jos voimme siirtyä proomun suojaisemmalle puolelle. Olimme saaneet sen käsityksen, että siellä on matalaa, mutta vesi näytti syvältä alavedelläkin. Vaihto onnistui! Mikä helpotus! Ajoimme pienen hinaajan kylkeen saksalaisen taakse, missä olimme suojassa tuulelta ja aallokolta. Ilmeisesti ranskalainen ei ole tullut kysyneeksi parempaa paikkaa.


Uusi, suojainen paikkamme. Vasemmalla Darwin Expedicionesin rib ja laituri.
Sään aiheuttamien huolien lisäksi vesi ja polttoaine aiheutti päänvaivaa. Mistä saisimme 300 litraa vettä ja dieseliä? Telakan vieressä on Darwin Expediciones -niminen luontoretkiä järjestävä yritys. Juuri heidän työntekijänsä oli ribistä neuvonut meidät telakalle. Näimme vesiletkun heidän ponttonilaiturillaan ja saimme luvan ottaa siitä vettä. Vaihtoehtona olisi ollut veden kantaminen 20 litran kanistereilla telakan vessasta.

Lauantaina lähdin Darwinin järjestämälle reissulle pingviinisaarelle (aivan upea kokemus, josta lisää myöhemmin) ja tutustuin saksalaiseen Katharinaan, joka matkusti autolla Argentiinassa ja Chilessä yöpyen yleensä teltassa. Kutsuin hänet meille yöksi ja hän puolestaan kävi autolla Hanskin kanssa hakemassa huoltoasemalta 180 litraa dieseliä.
Tähän mennessä Deseado on ollut meille Puerto Suerte, onnen satama. Toivottavasti lähtöön saakka.
Katarina osti Chilesta auton. Mittarissa 12 000 km! Yksin.

Yövartijat.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Kuvia Patagoniasta

Saavuimme Puerto Deseadoon keskiviikkona. Lisäsin kuvia kolmeen edelliseen päivitykseen. Tässä  kuvia upeista päivistä Santa Elenassa ja Hornossa sekä merellä.

Laaman sukuinen guananco


Lammaslauma lähti pakoon jotain.
 
"Etelän delfiini"



Kalastus loppui, kun albatrossi jäi koukkuun.


Magallan pingviinejä.

Emun sukuinen nandu.

Kondorikotka.





keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Caleta Horno

Viivyimme Puerto Santa Elenassa kaksi yötä. Laskimme pääankkurin ja siihen kolmen metrin ketjulla ja köydellä kiinnitetyn pienemmän CQR-ankkurin. Köydestä kakkosankkuri vedetään ylös, kun se tulee vesirajaan. Toimi ja piti todella hyvin, paremmin kuin kaksi erillistä ankkuria. Elenassa teimme kolmen tunnin kävelyn lähiympäristöön. Näimme nanduja, emun tai strutsin tapaisia isoja, lentokyvyttömiä lintuja. Lahden pohjukassa oli hylätty harkkotiilitalo, seinässä vuosiluku 1948. Punapäinen kondorikotka istui kalliolla ja lehahti lentoon vasta kun olimme 10 metrin päässä. Myöhemmin rannalla käveli lehmiä ja lampaita, kenelle lie kuuluvat.

Lauantaina oli tyyntä ja moottoroimme 58 mpk matkan Caleta Hornoon. Edellisenä päivänä olisi ollut hyvä pohjoistuuli, mutta emme malttaneet lähteä Elenasta. Vähän ennen Hornoa on Leones-saaret, joiden ympärillä merivirta voimistuu 2,5-3,5 solmuun. Tuuli vastaan virta on tällaisessa paikassa paha. Mutta nyt oli tyyntä. Kaukaa kuitenkin näkyi kuinka meri vaahtosi. Sen aiheutti virtaa vastaan vyöryvä iso maininki. Pian alkoi keikutus ja loiskinta. Suljin äkkiä kaikki ikkunat ja ovipuoliskot. Hanski ajoi käsin. Vastavirrassa vauhti tippui 2-4 solmuun. Junnasimme koskessa lähes paikoillaan. Se oli delfiineiden mielestä hauskaa, sillä lauma "Etelän delfiineitä" (Delfin austral, Lagenorhynchus australis) tuli leikkimään Mantan viereen. Ne hyppivät ilmaan ja sujahtelivat veneen ohi, meidän vauhtimmehan oli niille matelua. Kun virtakuohu loppui, delfiinit katosivat.

Täysin tyyntä, mutta virta vastaan maininki nosti kuohuvia aaltoja.


 


Helppoa ylävedellä...
mutta ei niin helppoa alavedellä!

75 metrin liina riitti, mutta se uppoaa. Kelluva köysi olisi parempi.
Caleta Hornossa oli saksalaisvene, jonka olimme tavanneet Barloventossa. Se ei ollut yllätys, sillä olin veneen blogista arvioinut heidän etenemisensä. Silti olimme pettyneitä. Hornon tyyppisessa paikassa ei kaivannut seuraa. Paikka oli nimensä mukainen, kuuma kuin uuni. Aurinko paahtoi korkeiden kallioiden suojaamaan poukamaan. Oikeastaan Horno on jokisuu; tosin joki oli nyt kuiva. Paikka on ahdas, joten ankkuri + köysikiinnitys tuli ensimmäisen kerran eteen. Ankkuri alas keskelle lahtea ja 40 metriä ketjua ulos. Jolla oli pumpattuna kannella ja se saatiin nopeasti veteen. Vaikka eihän tyynessä ollut kiirettä, oli hyvä harjoitussää ja vielä ylävesi, jolloin kallio ei ollut levästä liukas. Rosoisuudesta huolimatta kiinnityspaikkoja ei pystysuorassa seinässä juuri ollut. Joku oli jättänyt kiven ympärille kierretyn paksun laivaköyden yhdeksi kiinnityspisteeksi, ja sakun köysi olikin sen ympäri lenkillä niin, että hän sai köyden veneestä käsin vetämällä pois. Huomasin tämän vasta kun olin tehnyt köyteemme solmun ja tietysti ihan ylös, jolloin solmu oli alavedellä neljän metrin korkeudessa! No, irrottaminen sai olla sen ajan murhe. Hanski vei puolestaan liinan toisen kalliosärmän ympäri. Kelaköysi (50 m) ja liina (75 m) riittivät hyvin. Nyt perä oli hyvin kiinni. Ankkuriketjua otettiin vähän sisään, jotta vene tuli enemmän irti rannasta. Horno on matala, alavedellä kölin alle jäi metri.

Vasemmalla Leones-saaret.

Caleta Hornon maasto oli loistavaa patikointiin ja ensimmäisen päivän tunnusteluretken jälkeen teimme kaksi kunnon kävelyä, toisen pohjoiseen ja toisen etelään päin. Näimme valtavasti laaman sukuisia guanancoja, jotka ravaavat kuin hevoset ja ääntelevät kuin nauravat linnut. Laaksoissa vaelteli isoja lammaslaumoja. Joen varressa olevaa aitaa lukuun ottamatta ei näkynyt mitään ihmisen tekeleitä. Joen täytyy sateella olla vuolas, sillä sen reunamilla oli vihreitä puita ja pensaita, muuten maasto oli kuivaa; pieniä piikkipensaita, kaktuksia ja heinätuppoja. Pongasimme toisella reissulla hassun jyrsijän. Se olli kuin jäniksen ja pienen koiran sekoitus, asento ja katse kuin jäniksellä, mutta korvat olivat pienet ja jalat laihat ja samanpituiset. Niillä se hyppi tasajalkaa menemään. Musta takamus oli reunustettu valkoisella ihan kuin sillä olisi ollut pitsireunainen hame päällä.

Kuivunut joenuoma.

Olimme jo Barloventossa todenneet, ettei meillä ollut sakujen kanssa paljon juteltavaa, small talk ei ottanut tulta. Sama nyt. Pian aloimme välttää katsomastakin heidän suuntaansa, sillä he olivat riisuneet housunsa ja viettivät loppupäivän alaosattomissa. Veneiden väli oli 5-6 m. (Tätä kirjoittaessa he ovat pari mailia edellämme menossa Deseadoon. Lähdimme 5 tuntia ja 25 mpk heidän jälkeensä!)

Caleta Horno on jokiuoma.

Sunnuntaina prefekturan kaksi miestä tuli mönkkarillä vastapäiselle kalliolle ja annoimme VHF:llä veneen tiedot. Lie mistä ajaneet, luultavasti Camaronesin kylästä. Jälleen kerran sää pani meidät jatkamaan matkaa. Tovan saari jäi väliin ja tiistaina suuntasimme 170 mpk päähän Puerto Deseadoon, tuuliseen ja kovien virtojen huonoon satamaan, mutta muuta ei tällä rannikolla ole. Pikkuserkkuni Fredrik tulee 12.2. Deseadoon ja seilaa Ushuaiaan.

Prefekturan maapartio.