Takaisin kotona

Saavuimme eilen iltapäivällä Puerto Williamsiin. Heti kun köydet olivat kiinni, kipasimme kotiin Mantalle. Kaikki oli hyvin, ainoastaan muutama läikkä dieseliä avotilassa, ilmeisesti joku on raahannut polttoainekanistereita sitä kautta.

Eilen illalla saunoimme ja tänään olen päivittänyt blogiin kuvia. Tulossa on vielä kertomus loppumatkasta, johon sisältyi mm. käynti Kap Hornilla sekä nuotioilta Wollastonilla. Kysyn kipparilta tarkat lukemat, mutta Pelagic Australiksen lokiin kertyi noin 1300 meripeninkulmaa ja vettä kului  noin 2500 litraa (se riitti, yleensä kuulemma viimeinen viikko eletään osin meriveden varassa). Meillä on noin 1500 valokuvaa, kahdeksan uutta ystävää, upeita muistoja sekä hyvä mieli.

Etelämantereen Paratiisilahti. Kuva: Gian Passano.

Draken salmi paluu, toinen vuorokausi

200mpk Kap Hornille, ETA perj aamu. Nop 8kn. Tuuli S 10/13ms. Merivesi lämmennyt 0,5:stä 3:een asteeseen. Kuu ja tähtiä.

Draken salmi paluu, ensimmäinen vuorokausi

Hyvä vauhti eka vrk 192nm. Tuuli SW 15,20ms. 62 S 066 02W

Ankkuriongelmia ja upeita maisemia

Olemme matkan viimeisessä satamassa, ukrainalaisella Vernadskyn asemalla (65° 15' S 064° 15' W). Eilinen päivä oli taas upea, tyyni ja aurinkoinen huolimatta siitä, että päällä on matalapaine. Ajoimme jäävuorien hautausmaaksi kutsutun alueen läpi sisään Le Mairen salmeen, joka on korkeiden seinämien reunustama kapea reitti. Kun salmi avautui suojaiseksi lahdeksi, osa porukkaa meni melomaan. Me muut nautimme upeista maisemista ja kiikaroimme jäälautoilla köllötteleviä hylkeitä. Aika ajoin kuului kuin ukkosen pamaus: jäätiköt liikkuivat.

Le Mairen eteläpuolella. Toinen kajakki on musta piste oikealla.

Iltapäivällä ankkuroimme Tuxen-vuoren  (65° 16' S 064° 07' W) suojaan ja menimme maihin. Hanski ja pari muuta kiipesivät korkealle, minä jäin puolimatkaan. Vuori oli lumeton ja rinteillä kasvoi vihreää sammalta. Kivet olivat linnunulosteen liukastamia, mutta kapuaminen kannatti maiseman vuoksi. Joka paikassa näkyi jäätä isoista vuorista merenpinnan peittävään sohjoon, ainoastaan niemenkärjen suojassa ankkuripaikkalla oli vapaata vettä.

Cape Tuxen. Kuva: Jonas Lam.

Pingviinejä oli jostain syystä korkeallakin. Täältä on pitkä matka kalaan.

Vuori oli gentoopingviinien (valkokulmapingviini) ja kihujen asuttama. Nämä kaksi lintulajia ovat aina kimpassa, sillä pingviinipoikaset tarjoavat kihuille yltäkylläisen ruokapöydän. Nytkin maassa lojui useita kuolleita poikasia, joista oli nokkaistu vain pala. (Lisäys myöhemmin: Vernadskyn tutkija kertoi, että pingviininpoikasia on kuollut tänä vuonna paljon johtuen erittäin kylmästä keväästä ja kesästä.)  Gentoopingviinien joukossa oli kaksi Adelie-pingviiniä, meille uusi laji. Illalla jatkoimme jään läpi matkaa kohti Argentiinasaarilla sijaitsevaa Vernadskya.

Adelie- eli jääpingviini (Pygoscelis adeliae)

Olimme ansainneet tuon päivän, sillä kaksi edellistä olivat olleet rankkoja. Tarkoitus oli ollut ankkuroitua Port Lockroyn jälkeen Booth-saarelle, mutta ankkuri ei kolmesta yrityksestä huolimatta pitänyt. Pohja vaikutti olevan puhdasta kalliota. Pelagic Australiksen ankkuri on 70 kilon Rocna 16 mm ketjulla. Ilma oli kurja, tuuli reippaasti ja satoi räntää. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten oli siirryttävä kiireesti eteenpäin Pleneau-saaristoon, joka on matala saarten, luotojen ja karikoiden sokkelo Le Mairen lounaispuolella. Ruotsalainen Northern Light talvehti täällä 1991-92 ja myös Merivuokko kävi samassa ankkuripaikassa. Kiinnitimme veneen ankkurin lisäksi köysillä maihin, mikä ei ollut helppoa pimenevässä illassa ja 25 m/s puhaltavassa tuulessa. Seuraavana yönä jouduimme vielä taistelemaan kiinnitysköysien kanssa. Päivät kuluivat lepäillessä.

Ukrainalaiset ostivat entisen brittien Faraday-aseman vuonna 1996.
Asema on nimetty tutkija Vladimir Vernadskyn mukaan.

Huomenna lähdemme Draken salmen yli takaisin pohjoiseen.

Jäätä, jäätä ja aurinkoa

Deception saaren jälkeen maisemat ovat muuttuneet aste asteelta jäisemmiksi, jylhemmiksi ja kauniimmiksi. Korkeat vuoret ovat paksujen jäämassojen peitossa, pohjoisrinteillä on paikoin paljaana mustaa rosoista kallioseinämää. Vuorenhuippujen välissä on valtavia jäätiköitä. Meressä ajelehtii kaiken kokoisia ja muotoisia jääkimpaleita lauttamaisista vuorista jääveistoksiin. 

On vaikea kuvailla tunnelmaa. Luonto on kaunis ja mahtava, mutta samalla uhkaava. Jään määrä on käsittämätön, miltei musertava. Aurinkoisessa säässä maisema on upea, jääveistos toisensa perään lipuu näkyviin, lumi hohkaa ja maisema kertautuu merestä. Huono keli muuttaa jään vaaraksi ja muistuttaa, kuinka haavoittuvia olemme vankassakin veneessä.

Moottoripurjehdimme pohjoistuulessa Deceptionista Enterprise-saarelle (64° 32 S 062° 00 W), jonka satamalahdessa on ruostunut laivanhylky, entinen valaankäsittelyalus Guvernören. Enterprise sekä viereinen Nansen-saari kartoitettiin vuonna 1898 ja lahti oli jo sitä ennen valaanpyytäjien käytössä. Pieni lahti on korkeiden jääseinämien reunustama ja hylky tarjoaa mainion kiinnityspaikan. Ankkurin varaan ei tarvitse jäädä.

Enterprise-lahdella oli kaksi venettä, toinen ankkurissa, toinen kiinni hylyssä.
Meidän jälkeemme tuli vielä yksi purjevene. Joskus lahdella on kuulemma
ollut kuusikin venettä samaan aikaan.

Hylyn takaa pilkisti Puerto Williamsista tuttu ranskalaisvene. He olivat kokeneet Deceptionissa kovia: kiinnitysköysi oli katkennut 35 sekuntimetrin puuskassa ja vene oli ajautunut rantaan. Myös Draken salmen ylitys oli ollut rankka. Purjehdus Pelagic Australiksella Etelämantereelle alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta.

Hanski kävi juttelemassa ranskalaistuttujen kanssa.

Seuraavana aamuna pumppasimme kajakin täyteen ja lähdimme Hanskin kanssa melomaan. Pieni turkishylkeiden porukka makoili niemekkeellä ja yksi – ehkä vahti – ärisi laiskasti ja näytteli hampaitaan, kun tulimme liian lähelle. Ihastelimme jäämuodostelmia tietämättä vielä, miten upeiksi ne muuttuvat edempänä etelässä.

Iltapäivällä suuntasimme Cuverville-saarelle (64° 41 S 062° 38 W). Siellä tapasimme ystävämme, jotka ovat olleet purjehtimassa näillä hyisillä vesillä neljä kuukautta. He lähtivät syyskuussa Puerto Williamsista Falklandille, sieltä Etelä-Georgiaan ja Elefanttisaarten kautta Antarktikselle. Toimme tuliaisiksi pari kassia vihanneksia ja hedelmiä.

Yhteinen illallinen nautittiin Pelagic Australiksessa. Tunnelmaa häiritsivät isot jäälautat (tai pienet jäävuoret), jotka uhkasivat ankkuriketjua, paukuttivat ja kolhivat kylkiä. Pelagic Australis on maalaamaton alumiinivene, joten raapiminen ei juurikaan haittaa, mutta ankkuriketju oli vaarassa. Päivä oli ollut pitkä ja olimme rättiväsyneitä. Kun olimme vihdoin menossa nukkumaan keskiyön tienoilla, jumittui painava jäälautta ankkuriketjun päälle. Ratkaisuksi tuli jolla ja 25 hevosvoiman moottori. Työntämällä kumiveneellä kaasu täysillä lauttaa se irtosi ja liikkui hitaasti syrjään. Yöstä tuli kuitenkin levoton. Vähän väliä kuului kolketta ja raapimista, kun jäät liikuivat pitkin veneen kylkiä.

Jää painoi ankkuriketjua.

Hanski ja Tomas jollassa työntämässä jäätä pois. Hitaasti se alkoi liikkua.

 

Päivällä yksi lautta kolisteli perää.

Seuraavan päivän kohde oli Paradise Harbour (64° 51' S 062° 54' W) ja myös sää oli paratiisimainen, tyyni ja aurinkoinen. Saimme nauttia tähän mennessä kuvauksellisimmasta ja upeimmasta lahdesta mahtavassa säässä. Kirjoitan tätä nyt jo Port Lockroyssä (64° 49' S 063° 30' W), jonne saavuimme Paratiisilahdesta tänään keskiviikkoiltapäivällä. Täällä on englantilainen asema postikonttoreineen ja matkamuistomyymälöineen. Pääsemme maihin shoppailemaan vasta huomenna, koska paikalla on risteilyalus. Grilli kuumenee ulkona ja salongissa leijuu herkullinen uunijuuresten tuoksu. Ruoka on ollut koko matkan herkullista. Nyt syömään!

Port Lockroy on asutettu lokakuusta huhtikuuhun.

Paradise Harbourissa - Bahia Paraisossa - on yksi Chilen asemista, jossa meille
tarjottiin kahvit. Kuva: Gian Passano.

Koko porukka nauttimassa Aleksanderin tarjoamaa viskiä jäätikköjäillä Enterprise-lahdessa.

 

Hylkeiden englanninkielinen nimi on crabeater, ravunsyöjä, vaikka ne eivät syö rapuja vaan pääasiassa krillejä, joita ne suodattavat hetulavalaiden tavoin hampaiden välistä - tai siis suodattavat veden ja ruoka jää suuhun. Lisäys myöhemmin: suomenkielinen nimi on osuvampi: krillihylje.

Krillihylje (Lobodon carcinophaga).

Deception

Ensimmäinen jäävuori tuli vastaan perjantaiaamuna, kaksi vuorokautta lähdöstä, kun olimme juuri ylittäneet 60:nnen leveysasteen. Kun heräsin lauantaina kello 03 vahtiin, tutkaruudulla oli 11 kohdetta – kaikki jäävuoria. Pinnan tuntumassa kelluvat auton kokoiset jääkimpaleet eivät näy tutkassa, ja siksi olimme jääneet ajelehtimaan ja odottamaan sarastusta.

Draken salmen ylitys oli ollut maltillinen, enimmillään noin 17 m/s, joko sivutuulta tai laitamyötäistä. Viimeisen vuorokauden aikana tuuli oli laantunut ja jättänyt jälkeensä valtavan aallokon, joka keikutti venettä epäsäännöllisen epämiellyttävästi. Vähitellen sekin hellitti.

Jäävuoret olivat valtavia, isompia kuin olemme nähneet Grönlannissa. Kello 4.30 pilvinen päivä oli valjennut niin paljon, että jatkoimme jäälohkareita väistellen kohti Deception-saaren kulkuaukkoa.

Hanski laskemassa isopurjetta.

Muutkin ehtivät avuksi. Purje on iso, painava ja paksua, kankeaa kangasta.

Deception on makkaralenkin muotoinen aktiivinen tulivuorisaari. Viimeinen purkaus tapahtui vuonna 1969, mutta tuhkaa on vieläkin rinteillä. Saari kuuluu Eteläisten Shetlandsaarten ryhmään, joka sijaitsee noin sata merimailia itään Etelämantereen niemimaasta.
Kapea sisäänajo johtaa pyöreään, suurimmillaan kuuden merimailin levyiseen lahteen. Sen reunoilla on lukuisia ankkuripaikkoja. Suojaisin Telefon Bay sijaitsee itälaidalla. Emme suunnanneet sinne, vaan jäimme suuaukon viereiseen Whaler's Bayhin (Valaanpyytäjien lahti). Norjalaiset perustivat tänne valaanpyyntiaseman vuonna 1906. Toimintaa jatkettiin 1930-luvulle saakka, jonka jälkeen paikalla toimi brittiläinen tutkimusasema. Kaikki päättyi vuoden 1969 tulivuorenpurkaukseen.

Whaler's Bay on iso lahti kaakkoiskulmassa. Kuva: Wikipedia.

Kun ankkuri oli saatu pitämään tuulisessa lahdessa ja kone sammutettu, olimme perillä. Aikaa oli kulunut tasan kolme vuorokautta. Tunnelma oli hieman lattea ja pöllämystynyt, ehkä väsymystä. Aamiaisen jälkeen aloimme valmistautua rantautumiseen. Kumivene pumpattiin, perämoottori nostettiin paikoilleen ja vene vinssattiin veteen. Vaatteet ja reput imuroitiin sekä jalkineet desinfiointiin, jottei kasvisiemeniä tai muuta eloperäistä kulkeutuisi maihin.

Rantautuminen Whalers's Bayssa.

Deception ei tarjoa huikeita Antarktiksen maisemia. Sen pyöreät kukkulat ovat likaisen lumen ja tuhkan läikittämiä, ranta mustaa laavahiekkaa. Rannalla meitä oli vastassa pieni turkishylkeiden yhteisö sekä muutamia gentoo-pingviinejä.

Mitä näillä valtavilla säiliöillä tehtiin?

Tuliperäisyys näkyi myös maalämpönä. Matalan laguunin vesi oli kädenlämpöistä ja paikoin rantavesi höyrysi. Aiemmin turistit kaivoivat hiekkaan kylpykuoppia tai istuivat laguunissa, mutta kaikki tämä on nykyään kielletty.

Lämmin lampi Deceptionilla.

Whales's Bayssa on jäänteitä valaanpyyntikaudelta: puoliksi romahtaneita puurakennuksia, valtavia ruostuneita säiliöitä, joissa valaanrasvaa keitettiin, muutama hiekkaan hautautunut puuvene sekä pari ristiä hautausmaalla. Synkkä paikka. Oli kuitenkin kiinnostavaa nähdä kuuluisa saari. Seuraavana aamuna suuntasimme kohti niemimaata reippaassa itätuulessa.

Draken salmi meno, kolmas vrk

Aamu sarastaa, valtavia jäävuoria, Deception noin 20 mpk. Ilma ja vesi +1C, tuuli 5 m/s idästä.

Meillä oli yksi tilavimmista hyteistä.
Kun vesi kylmeni lähelle nollaa, oli jokaisessa
hytissä noin +5 C. Onneksi oli makuupussit.

Draken salmi meno, toinen vrk

60 39S 063 08W Toinen vrk 193mpk. Eka jäävuori. Hyvä tuuli 12-17ms, nyt koneella, kun 5ms. Keikkuu.

Draken salmi meno, ensimmäinen vrk

57 36S 065 34W Ensimmäinen vrk 187mpk. Tuuli NW 10-15m/s. Hienosti menee!

Miehistö koossa

Ensimmäinen yö Pelagic Australiksessa on takana. Meillä on tilava hytti keskellä venettä, oma ovi vessaan. Aika luksusta. Muutkin jakavat hytin, mutta ovat vieraita toisilleen. Meitä on yhteensä 10 ja kansallisuuksia on kuusi: Englanti, Saksa, Norja, Suomi, Serbia ja Ruotsi, mutta asuinpaikat tuovat mukaan vielä Ranskan ja USA:n. Kansainvälistä ja kiinnostavaa. Ikähaitari on yhtälailla laaja: 30 - 72 vuotta.

Meidät jaetaan kolmeen vahtiin ja vahtipäällikköinä toimii palkkamiehistö: kippari Dave, perämies Tomas ja puosu Lizzy. Oikeastaan en ole varma kuin kapun tittelistä, täällä ei olla turhantärkeitä.

Tänään kävimme läpi turvallisuusasiat ja saimme pelastusliivit sekä purjehdusasut. Satamassa on ollut kohtalaisen tyyntä, mutta Beaglen kanavassa vaahtoaa ja avomerellä myrskyää. Lähdemme liikkeelle huomenna.

Pelagic Australiksen reittiseuranta

Pelagic Australiksen kulkua voi seurata tästä reittikartasta.

Lähdön ajankohta on vielä auki, sillä huomenna myrskyää. Draken salmessa 25-30 m/s. Muutamme kuitenkin tänään alukseen. Päivitän blogia matkalta.

Sittenkin Etelämantereelle

Liitymme Hanskin kanssa Pelagic Australiksen miehistöön kauden viimeiselle purjehdukselle Antarktikselle. Jorma lähtee Suomeen. Mahdollisuus purjehtia Skip Novakin 74-jalkaisella, jääolosuhteisiin suunnitellulla veneellä tuntui vaihtoehdoista parhaalta. Kuin tilauksesta ajankohta (8.–28.2.) sopi hyvin, jäljellä oli kolme vapaata paikkaa (Jormallakin oli siis mahdollisuus) ja olemme samassa satamassa. Meidän on maanantaina helppo siirtyä sinne ja jättää Manta levollisin mielin Micalvin suojaan.

Pohdinnassa on ollut kaikkea alkaen laivamatkasta lisägastiin ja uuteen lähtöön sitten, kun autopilotin varaosa helmikuun puolivälissä saapuu Ushuaiaan. On aika epätodennäköistä saada pilotti kuntoon, palata Williamsiin hoitamaan muodollisuudet ja saada kelvollinen sääikkuna ennen kuin helmikuu on liian pitkällä. Liian monta epävarmaa tekijää ja näin uusi lähtö Mantalla putosi vaihtoehtojen häntäpäähän. Ajatus jättää koko Etelämanner ja lähteä pohjoiseen kohti Puerto Monttia ei sekään houkutellut, joten aloimme selvittää mahdollisuuksia lähteä toisella aluksella – mieluummin purjeveneellä kuin laivalla. Tietysti purjehdus omalla veneellä olisi ollut hienoa ja erilaista. Sehän olisi myös purjehduksellinen suoritus, ei pelkkä Etelämantereen kokeminen. Mutta haaveen ydin on kokea Antarktis, ei tehdä suoritusta. Ja kukapa tietää, ehkä purjehdimme sinne vielä joskus omallakin veneellä.

Kuva: Pelagic Expeditions.

Olemme pahoillamme Jorman puolesta, joka matkusti pitkän matkan eikä päässyt sinne minne piti. Olemme kaikki kolme yksimielisiä siitä, että matkaan ei voinut lähteä ilman autopilottia. Meillä on kaikeasta huolimatta ollut hauskaa ja mukavaa. Ja olemme sentään päässeet Kap Hornille ja kokeneet Tulimaan tuulia, patikoineet niin suolla kuin pyökkimetsässä sekä viettäneet aikaa ja juhlineetkin muutaman kerran muiden purjehtijoiden kanssa.

Navarinon rinteillä.

Cerro Bandera, taustalla Beaglen kanava.

Meillä on ollut huonoa tuuria epätavallisen sään suhteen. Ehkä El Niño on vaikuttanut siihen, että tammikuussa sääjärjestelmät olivat suuria ja matalapaineet kulkivat epätavallisia reittejä aiheuttaen kolmen viikon lähes taukoamattoman kovan tuulen Draken salmeen. Normaalisti matalapaineet kulkevat salmessa 3-5 päivän välein ja tuulen suunta ja nopeus vaihtelee niiden mukana.

Ennuste ensi tiistaille. Tuulta 25 m/s, puuskissa 30 m/s.
Taitaa lähtö siirtyä...

Jäätilanne Etelämantereella on ollut vaikea. Jäätä on paljon ja vielä nyt, keskikesällä, syntyy uutta merijäätä. Olisimme tuskin päässeet Port Lockroyta pidemmälle.

Purjehdus Pelagic Australiksella on ollut oma haaveensa, jonka en koskaan uskonut toteutuvan. Tutustuin alukseen ensimmäisen kerran vuonna 2010, kun tein Vene-lehteen (1-2/2011) juttua kauhajokelaisesta Juha Koivistosta. Juha oli vuotta aiemmin purjehtinut Pelagic Australiksella Tulimaasta Etelä-Afrikkaan etelän talven aikana. Juhan huima kertomus herätti mielenkiintoni tätä tarkoituksenmukaista alusta kohtaan.

Otamme oman satelliittipuhelimen mukaan ja sen kautta päivitän blogia ja muutkin satelliitti-yhteytemme toimivat kuten aiemmin.

Kaiken tohinan keskellä on unohtunut kertoa, että Puerto Williamsissa on toinenkin suomalaisvene, 42-jalkainen swan CaraMia. Olemme olleet Markun kanssa meiliyhteydessä pitkin CaraMian matkaa  etelään. Oli hauska vihdoin tavata. Kiitos Markulle jo etukäteen: CaraMian seuraava gasti tuo autopilottimme uuden magneettiventtiilin Suomesta. Sen on hankkinut ystvämme Raimo, kiitokset hänelle! Varaosan hankkiminen Suomesta oli nopeinta. Paikallinen edustaja ei ole vieläkään vastannut sähköpostiin.

CaraMia lähdössä Kap Hornille.

Gasti Terja ja kippari Markku.

Kap Hornin juhlaa

Tuuli ulvoi rikissä ja vilkaisu ikkunasta paljasti tihkusateisen maiseman. Oli Kap Hornin 400-vuotisjuhlapäivän aamu Caleta Martialissa Wollastonin saaristossa. Olisin halunnut kääntää kylkeä lämpimän peiton alla enkä lähteä merelle. Lahdella oli meidän lisäksemme kuusi venettä. Kun ensimmäiset alkoivat nostaa ankkuria, rupesimme mekin valmistautumaan lähtöön. Aamun tuntien kuluessa taivas kirkastui ja tuuli laantui. Tuli hieno juhlasää.

Kuva: Armada de Chile.

Kuva: Armada de Chile.

Virallisen ohjelman aikataulu ja koordinaatit olivat muuttuneet useita kertoja. Edellisen illan kipparikokous vahvisti, että kokoontuisimme Kap Hornin itäpuolelle kello 8, joten Martialista oli lähdettävä kello 6. Paikalla oli neljä Chilen laivaston alusta. Satametrinen Aquiles kuljetti kutsuvieraita.

Aamu oli sumuinen, mutta sää kirkastui. Satametriä pitkä Aquiles oli yksi
laivaston juhla-aluksista. Manta ja italialainen katamaraani.

Vieraana oli mm. Hoornin kaupungin pormestari.

Laivasto oli kestinnyt meitä purjehtijoita jo etukäteen. Keskiviikkona Alacalufessa järjestettiin grilli-ilta ja torstaina Cabraleksen baari oli auki.

Alacalufen miehistö ei itse mahtunut ruokapöytään.
Kapteeni puhui erinomaista englantia.

Purjehdimme aamupäivän Kap Hornin kupeessa odottaen seppel-seremoniaa. Vieraat kuskattiin kuitenkin ensin helikoptereilla ja kumiveneillä maihin, jossa oli omat juhlallisuutensa plakaatin paljatuksineen, puheineen ja soittokuntineen. Suoritimme oman seremoniamme suomalaisten kaphornareiden muistolle: laskimme veteen albatrossin sulkaan kiinnitetyn teksinauhan.

Suomalaisten kaphornareiden muistoksi 29.1.2016

Vihdoin puolen päivän aikoihin ryhmityimme Aquileksen vanaveteen. Alukselta heitettiin mereen kukista solmitut Hollannin lippu ja ankkuri. Helikopteri pörräsi ympärillä ja ajoimme hiljalleen Aquileksen perässä. Sitten tilaisuus oli ohi.

Kuva: Armada de Chile.

Ankkuritervehdys

Purjehdus Kap Hornilta Puerto Toroon oli mahtava. Ennustetun luoteistuulen sijaan meillä oli navakka laitamyötäinen lounaasta. Manta kulki 7-9 solmua jättäen 55-jalkaisen katamaraanin taakseen. Aurinko paistoi ja ruorivuoroon oli jono. Puerto Toroon saavuimme juuri auringon laskiessa. Lokiin oli päivän aikana kertynyt 74 meripeninkulmaa.

Oma Kap Hornin juhlamme oli oikeastaan alkanut jo keskiviikkona, kun kävimme saarella. Ensin Hanski jäi veneeseen ja meloimme Jorman kanssa jollalla maihin. Rantautuminen ei ollut ihan helppo tyynessäkään säässä, maininki velloi isona kivirantaan. Jorma ja Hanski vaihtoivat paikkaa ja näin pääsimme kaikki tutustumaan saareen. Siellä oli menossa paikkojen kunnostus, siivous ja maalaus tulevaa juhlaa varten. Normaalisti saarella asuu nelihenkinen perhe. Kiireestä huolimatta majakanvartijalla oli aikaa leimata lokikirja ja merikortti Kap Hornin leimalla sekä jutella hieman. Veimme tuliaisiksi sinistä suklaata.

Jorma ja kuuluisa kallioseinämä

Caleta León on liian syvä ankkurointiin, yhden on jäätävä veneelle.

Kaphornareiden muistomerkki ja taustalla albatrossi-patsas.

Juhlat jatkuivat vielä sunnuntaina Puerto Williamsissa. Seremoniaan osallistuneet venekunnat sekä Puerto Williamsin purjehduskoulun porukkaa oli kutsuttu upseerikerholle. Komendantti avasi tilaisuuden ja jakoi jokaiselle venekunnalle kaksi mitalia, toinen laivastolta, toinen purjehduskoululta. (Purjehduskoulusta voi lukea Vene-lehden numerosta 11/2015.) Keittiöstä kannettiin tasaiseen tahtiin juomaa ja syötävää: leipäsiä, lohichevitseä, empanadaksia, pizzapaloja, lihavartaita. Ruoka maistui, mutta juoma ei niinkään, sillä edellinen ilta oli vierähtänyt laivaston epävirallisissa juhlissa jahtiklubilla neljään saakka aamulla. Oli hupaisaa kätellä suittuja, hyvin pukeutuneita upseereita, jotka olivat edellisenä iltana kilisteet kanssamme laseja rennoissa vetimissä. Chilen laivasto on aika rock!

Vasen on laivastolta, oikeanpuoleinen purjehduskoulu CEDENAlta.

Nyt on Kap Horn juhlittu perusteellisesti. Tulevat suunnitelmat ovat edelleen auki, mutta kerron heti kun teemme päätöksiä.