Itajaí

Saco do Ribeirasta, sieltä pizzakutsupaikasta, purjehdimme 30 merimailin päähän Ilhabelan saarelle odottamaan heikon ja nopean vastatuulen ohimenoa. Matka jatkui kahden yön jälkeen 260 merimailin päähän Itajaí-nimiseen kaupunkiin Santa Catarinan osavaltiossa.
Menemistä hallitsee nyt täysin sää. Haluamme päästä Uruguayhin. Vaikka matkaa on vain 600 merimailia, ei tarpeeksi pitkää sääikkunaa ole näköpiirissä, ei edes kolmeksi päiväksi, että pääsisimme kerralla 400 merimailin päässä olevaan Brasilian viimeiseen satamaan Rio Grandeen. On mentävä pätkissä. Etelästä tulee jatkuvasti kylmiä rintamia vastatuulineen. Hyviä satamia ei tällä rannikko-osuudella ole kuin yksi, Imbituba. Muut ovat jokisuistoissa, joiden mataliin vesiin ei ole menemistä kovalla tuulella.

 

Rintama kääntää tuulen nopeasti.
Vasemman alakulman länteen kaartuva lahti on Uruguayta.

Mutta takaisin Itajaihin. Kaksi tuttua venettä oli ollut täällä ja viihtynyt, toinen peräti kolme viikkoa. He olivat tehneet reissun Iguassun putouksille, mikä meilläkin oli mielessä. Itajaita ei ole mainittu purjehdusoppaissa ja nyt tiedämme syyn, mutta saapuessamme olimme toiveikkaita. Sitten alkoi farssi, joka hymyilyttää näin jälkikäteen. Tapahtumien keskipisteessä ei naurattanut, kun emme ymmärtäneet juonesta hölkäystä.Omiin tuntemuksiin vaikutti se, että odotukset olivat korkealla: pääsisimme pitkästä aikaa suojaiseen, turvalliseen ja edulliseen (13 e/vrk) laituriin, jossa on vettä ja sähköä. Voisimme jättää veneen ja tehdä matkan sisämaahan.

Kuvailtu ponttonilaituri löytyi ja kiinnityimme siihen. Laiturissa oli valtava ketsi ja noin 35-jalkainen purjevene. Otimme vapaan poijun ja saimme köydet kiinni. Paikalle kurvasi mies, joka sanoi, että meidän pitäisi siirtyä lähemmäs ketsiä, koska paikkamme on varattu suuren syväyksen veneille. Vapaata laituritilaa oli noin 100 metriä, joten pyyntö ihmetytti. VOR-kisaveneetkin tulevat vasta huhtikuussa. No, eipä mitään, köydet ja poiju irti, ja ottamaan kiinni miehen osoittamaa poijua, jossa oli jo kiinni yksi ketsin köysistä. Samaan aikaan kun manöveerasimme, mies kiskoi pienemmän veneen lähemmäs meitä. Emme ymmärtäneet mitään, mutta kun käsketty oli, niin ajoimme kahden veneen väliseen rakoon.

Ponttoni on Itajain satamalaitoksen hallinnassa ja lähdimme noin kahden kilometrin päässä olevaan satamavirastoon, joka löytyi hikisen kävelyn jälkeen. Saimme asian selitettyä aulan vahtimestarille ja istuimme odottamaan. Aika kului. Tuli mies, joka puhui vain portugalia, mutta saimme selvitettyä veneen pituuden ja toiveen laituripaikasta. Odotimme 15-20 minuuttia. Mies tuli uudestaan ja viittasi meidät mukaan. Kuljimme muutama sata metriä katua toiseen virastotaloon. Siellä toinen virkamies alkoi kirjata veneen tietoja tietokoneelle. Mies naputteli, puhui välillä puhelimessa. Lopulta homma vaikutti valmiilta ja kysyin hintaa: se oli tuplasti odottamamme. Sanoin, että kaverit kertoivat maksaneensa vähemmän eikä meillä ole käteistä noin paljon mukana. Vastaus: he olivat olleet laiturissa jonkun tapahtuman aikana ja maksaneet ANI-nimiselle purjehdusjärjestölle, ei satamalle. Sen jälkeen asia kääntyi niin, että emme voikaan olla ponttoonissa, vaan meidän on siirryttävä tämän ANI:n poijualueelle. Järjestöstä tultaisiin iltapäivällä käymään ja kaikki hoituu. Olimme pöllämystyneitä. Entä neljä tai vain kaksi päivää? Hanski kaivoi jo rahaa taskusta. Mutta ei. Kävelimme miehen kanssa takaisin päävirastoon ja taas meidät pyydettiin istumaan ja odottamaan. Ehkä sittenkin? Mutta lopulta viraston autokuski vei meidät veneelle. Aikaa oli kulunut kolme tuntia.

Tilaa olisi, mutta jäädä ei saa. Pienempi purkkari siirtyi lopulta toieen päähän.

Manta kylki kyljessä ketsin kanssa, kiinni samassa poijussa.

Kukaan ei tullut iltapäivän aikana, mutta seuraavana aamuna, kun olimme juuri lähdössä hoitamaan viranomaiskierrosta, saapui kolme ärtynyttä ihmistä ANI:sta. Sanoimme, että haluaisimme olla tässä laiturissa, mikä aiheutti lisää ärtymystä. Emme ymmärtäneet miksi. Yksi puhui auttavaa englantia, mutta hän toisti vain,  että satamavirastosta oli soitettu ja pyydetty auttamaan meitä. Ehkä joku arvovalta-konflikti aiheutti aggression. Asia jäi auki, koska meidän oli lähdettävä hoitamaan paperiasiat.
Iltapäivällä kävelimme katsomaan ANI:n lahtea ja nyt paikalla oli aurinkoinen nuori tyttö, joka puhui hyvää englantia. Hänen mukaansa satamavirastolla on joku hallinnollinen ongelma, minkä vuoksi emme saa olla ponttonissa. Mutta entäpä jos olisimme mukisematta maksaneet sen pyydetyn summan?

Itajaissa on vilkas konttisatama ja laivat kulkevat jokea pitkin ponttonilaiturin
läheltä. Joskus tuli aaltoja, joskus virtaus vei meidät melkein kiinni ketsiin.

Olimme vielä toisen yön ponttonilaiturissa ja aamulla ANI:sta tuli nuori mies luotsaamaan meitä matalaan lahteen. Pari kertaa jäimme kiinni mutaan ja toivoin jo, ettemme pääsisi perille ja palaisimme ponttoniin. Mutta väylä löytyi ja kiinnityimme heidän laituriinsa, joka on tarkoitettu lähinnä jollille. Saamme olla tässä sunnuntaihin saakka. Poijuja ei ole vapaana, joten sunnuntaina jätämme Itajain taaksemme. Tässä laiturissa ei ole vettä eikä sähköä, mutta ehdimme ponttonissa pestä veneen avotilaa myöten. Olimme suunnitelleet kaikenlaisia laiturissa suoritettavia pieniä kunnostustöitä, homehtuneiden purjehduasujen huuhtelua ja muita lotraushommia sekä lomaa vene-elämästä Iguassun putouksilla. Sen vuoksi kaikki kohellus ja paikan vaihtaminen tulivat pettymyksenä. Varsinkin, kun pari kuukautta aiemmin täällä olleet tutut suosittelivat. Ja pisteenä iin päälle: meillä kummallakin on lievä vatsatauti, mikä ei juuri nosta mielialaa. On muuten jo toinen vatsatauti Brasiliassa ja kolmas koko matkalla, toivottavasti ei jatku samaan tahtiin.

Lucas luotsasi meidät perille, välillä kaivettiin uraa mutaan.

ANI:n laituri on matalassa lahdessa. Poijuissa paikallisten paatteja, rannalla
kalastukseen käytettäviä soutuveneitä. Täällä kalastetaan heittoverkolla.
Lahden vesi on saastaista, ei ole tullut syötyä täällä kalaa.

Ponttonilaituriin ei ole tullut uusia veneitä, ei isolla eikä pienellä syväyksellä varustettuja. Itajaílla ei siis ole tarjota paikkaa vierasveneille ennen kuin satamaviraston hallinnollinen kiista ratkeaa ponttonin käytön hyväksi.

Hanski osti brassihatun - vai brassailu?

ANI -Associacao de Nautica Itajai tekee hyvää työtä lasten ja nuorten parissa. Jollapurjehduksen lisäksi soudetaan ja melotaan sekä annetaan ympäristökasvatusta. Heillä ei ole vierasvenetoimintaa, mikä ehkä selittää ensimmäisen kohtaamisen ilmapiirin. Nyt kaikki ovat olleet ystävällisiä, ja on luultavasti erikoista, että saamme olla tässä pikkuisessa laiturissa. Satamalaitos tosin liittyy jotenkin tämän vapaaehtoisjärjestön toimintaan, joten ehkä virkamiehen pyyntöä ei vastusteta