Paraty ja Anchietan saari

Paratyn kylä Ilha Granden lahdessa on turistikohde ja pursiseurakeskittymä. Turistit tulevat kävelemään (tai kompuroimaan) pitkin epätasaisia kivikatuja ja ihailemaan siirtomaavallan aikaisia rakennuksia. Yhtenäinen ja hyvässä kunnossa pidetty vanhakaupunki onkin viehättävä, mutta vailla todellista elämää. Ravintolat ovat viihtyisiä, mutta ylihinnoiteltuja ja ruuan laatu on turistitasoa: asiakkaan ei oleteta palaavan.

Paratyn vanhassakaupungissa on moottoriajoneuvot kielletty.

Kaupunki on rakennettu niin, että ylävedellä vesi virtaa pitkin katuja. Ei kovin kätevää enää nykyään, mutta ennen ajateltiin veden vievän roskat mennessään.Vuonna 1667 perustettu kylä oli kultakuljetusten lähtöpaikka kunnes merirosvojen alituiset iskut siirsivät sataman muualle.Vanhankaupungin takaa löytyy tavallinen brasilialainen pikkukaupunki palveluineen.

Nousuvesi valtaa Paratyn kadut.

Yksi Paratyn turistiveneistä. Vaaleanpunainen oli muotia veneiden värityksessä.

Paratyn edustalla, matalassa lahdessa on vajaa kymmenen pursiseuraa. Yksi on Brasilian kuuluisimman matkapurjehtijan Amyr Klinkin perustama. Hänen valtavan alumiiniveneensä (s/y Paratii 2) vapaasti seisovat mastot näkyivät kauas. Olisi ollut mukava mennä Klinkin marinaan, mutta se on kuulemma kallis (emme kysyneet hintaa) ja kaikki marinat olivat bussimatkan päässä Paratyn kylästä. Kylän edessä oli hyvä ankkuripaikka, josta pääsi suoraan vanhaankaupunkiin.

Amyr Klinkin s/y Paratii 2 valmistui vuonna 2001. Hän kiersi
toisen kerran Etelämantereen tällä veneellä, nyt viisihenkisen  miehistön kanssa.

Olen lukenut kaksi Amyr Klinkin kirjaa: Between two poles, joka kertoo talvehtimisesta yksin Etelämantereella ja purjehduksesta Huippuvuorille, sekä Etelämantereen ympäripurjehduksesta - sekin yksin - kertovan kirjan Endless Sea. Huimaavia tarinoita. Nämä purjehdukset tapahtuivat ennen Paratii 2:n rakentamista. Huippuvuorilla Klink oli samana vuonna kuin Hanski, 1991. Ennen näitä purjehduksia, vuonna 1984, Klink souti sadassa päivässä Afrikasta Brasiliaan.

Paratyn jälkeen olimme vielä jonkun päivän Ilha Granden lahden ankkuripaikoissa ja sitten purjehdimme noin 70 merimailin päässä olevalle Anchietan saarelle, joka sekin on luonnonpuisto kävelypolkuineen. Anchieta oli todella kaunis saari. Turisteja oli kourallinen ja illalla nekin vähät lähtivät pois. Vain vartijat jäivät, joten olo oli turvallinen yksinäisyydesta huolimatta. Saarella on toiminut mm. sotilastukikohta ja vankila. Nyt rakennukset ovat luonnonpuiston toimistona. Alueelle on rakennettu myös hienot grillikatokset, vesivessat ja suihkut. Rannassa oli vesipiste, mutta emme lähteneet täyttämään kanistereilla veneen tyhjiä säiliöitä. Vesi oli mautonta eli hyvää - vesipullot tuli täytettyä aina rannasta. Saarella oli hiekkarantoja, jotka näyttivät kiinnostavan suurinta osaa turisteja. Illalla ja aamulla rannat olivat yksin meidän - luksusta! Toisella rannalla bambuputki toi makeaa vettä saaren sisäosan purosta, siinäkin saattoi huhtoa suolan pois, mutta juotavaa se tuskin oli.

Anchietan saari on vain kahden merimailin päässä kaupungista, mutta
silti rauhallinen luontoparatiisi.

Bambuputkesta virtasi purovettä. Ranta oli muutenkin hieno:
valtavat kivet muodostivat suojaisan uima-altaan.

Ankkurilahti on avoin ja svelli tuli hieman sisään, mutta kahden yön keikkuminen kannatti. Kävelyreittejä oli vähemmän kuin Ilha Grandella, mutta täällä oli todellinen viidakkotunnelma. Nyt näimme ison lauman pieniä mico-apinoita, jotka säksättivät meille toisin kuin se Ilha Granden ihmisiin tottunut Tossavainen. Näimme myös vyötiäisen tonkimassa maata sekä useita leguaaneja - tai mitä isoja liskoja nuo olivatkaan. Käärmemäinen pää, pitkä haarakieli, ruumis noin metrin mittainen. (Ilha Granden mölyävät, isot apinat olivat tosiaankin mölyapinoita, se selvisi netistä myöhemmin.)

Yksi reiteistä vei saaren tuuliselle puolelle, jossa oli hieno kallioranta. Isossa aallokossa keinui kymmeniä kilpikonnia. Saarella on ollut kilpikonnien suojeluprojekti (Tamak), ehkä nuo olivat sen tulosta. Bongasimme myös yhden punapäisen maakilpikonnan. Muuten sitä ei olisi lehtien seasta huomannut, mutta se sihisi kun kuljimme ohi. Pelästyin ja luulin leguaanin hyökkäävän, kunnes äkkäsin konnan. Leguaanit olivat rumasta ulkonäöstä huolimatta hyvin arkoja.

Merikilpikonnien lisäksi näimme maakonnan.

Liskot olivat niin arkoja, ettei kunnon kuvaa saanut.

Anchietan eläinerikoisuus on sinne 1980-luvulla tuotu vesisika, oikealta nimeltään kapybara. Eläin on maailman suurin jyrsijä eikä sillä ole mitään muuta tekemistä sikojen kanssa, kuin että se näyttää hieman karvaiselta possulta. Kapybara on sukua marsulle, mutta tällä 35-60 kiloisella jättiläismarsulla on räpylät, sillä se viihtyy vedessä ja voi olla sukelluksissa viisi minuuttiakin.Kapybarat oleskelivat rakennusten luona, mutustivat ruohoa ja vilvottelivat varjossa tai puron vedessä. Opastaulun mukaan ne toimivat ruohonleikkaajina.

Kapybara eli vesisika elää vain Etelä-Amerikassa.

Anchieltalta ajoimme kahden merimailin matka Saco do Ribeiran lahteen, jossa on viitisen marinaa ja jahtiklubia. Vesitankit olivat tyhjät ja kauppaan piti päästä. Ajoimme hiljalleen kohti pitkän laiturin päätä, jossa seisoi miehiä. Oli vaikea hahmottaa, mikä laituri oli minkäkin marinan. Olimme Baletten kirjasta katsoneet, että Timoneiron marinassa ensimmäinen vuorokausi oli ilmainen, mikä viittasi vieraanvaraisuuteen. Siinä lilluessamme muutama 10 senttiä vettä kölin alla, yksi miehistä, marinero, lähti jollalla vastaan. Ehdimme jo iloita, että hän tulee näyttämään paikan, mutta mies tulikin sanomaan, että seura on vain jäsenille, menkää pois. Kysyimme vettä, hän viittasi kivilaituriin, jossa oli kalapaatteja. Yhteen rakoon mahtui, mutta ei poikittain. Hanski ajoi keulan kivilaituriin, minä kiipesin köysien kanssa ylös. Vanha kalastaja tuli auttamaan ja kun köydet olivat kiinni, hän kertoi, ettei laiturin vesi ollut juomakelpoista. Marinoiden laitureiden vesi kylläkin olisi.
Köydet irti ja etsimään ystävällisempää marinaa. Timoneiron marina löytyi, mutta ei mitään sopivaa paikkaa, mihin kiinnittää vene. Tyhjiä paikkoja oli kyllä paljon, mutta ei selkeää lastaus- tai vieraspaikkaa. Hyppäsin laiturille ja lähdin etsimään toimistoa, Hanski jäi ajelemaan - tai ajelehtimaan. Hieno, ilmastoitu toimisto löytyi samoin kuin englantia puhuva nainen, ilmeisesti klubin jäsen, jolle esitin asiani: tarvitsemme juomavettä ja jos sopii, muutamaksi yöksi venepaikka. Suomesta ollaan, kaksi henkeä.
Hetken emmittyään nainen sanoi ei. Ehkä kulahtanut t-paita oli väärä vaatevalinta. Vieraspaikan epääminen ei tullut suoralta kädeltä, vaan nainen todellakin harkitsi asiaa. Kysyi veneen pituutta ja näppäili sen jälkeen laskinta. Ei kuitenkaan vastannut, kun kysyin paljonko paikka maksaa. Tyhjiä paikkoja oli paljon, joten en tiedä mikä oli oikea syy.
No, nainen pani kuitenkin työntekijänsä soittamaan naapurimarinaan ja pian minut ohjattiin maata pitkin naapuriin, samaan paikkaan, josta meidät oli juuri käännytetty. Nyt portilla seisoi tympeä nuori nainen, joka solkkasi portugalia, vaikka tiesi etten ymmärrä. Mutta kaiken selvittämisen jälkeen meille suotiin mahdollisuus täyttää vesitankit laiturilla ja olla sen jälkeen klubin poijussa ilmaiseksi kaksi yötä. Ihan kiva, mutta miksi niin epäystävällisesti? Ja olisin mielelläni maksanut laituripaikasta, poijussa on sama kuin olisi ankkurissa. Ankea käytös jatkui vielä toimistossa, kun vein sinne naisen pyytämiä viranomaispapereita. Ainoat ystävälliset - ja myös espanjaani ymmärtävät - olivat kalastajaukko kivilaiturilla ja tämän Ubatuba jahtiklubin marinero, joka sai ohjeet vedestä ja poijusta. Vierasmaalainen vene ei kertakaikkiaan kiinnosta näitä omahyväisiä ihmisiä.
Juuri tuon edellisen lauseen kirjoitettuani ohitse meloi pariskunta, joka kutsui meidät kotiinsa pizzalle. Täsmennys: joitakin kiinnostaa tavata muualta tulleita. Lisäys myöhemmin: meillä oli todella miellyttävä ilta pariskunnan isossa, rannalla sijaitsevassa vapaa-ajan talossa. Mukana oli naapuripariskunta sekä sukulaispariskunta ja liuta hyvin kasvatettuja lapsia, jotka palvelija vei nukkumaan. Avonaisessa puu-uunissa paistetut pizzat olivat herkullisia. Talon edellinen omistaja oli italialainen ja hän oli opettanut palvelijan valmistamaan pizzaa. Vaikka talon omistaja vaihtui, palvelijat jäivät. Enpä ole ennen ollut kylässä moisessa huushollissa! Ilmapiiri oli rento ja mukava, ihmiset puhuivat erinomaista englantia ja olivat ystävällisiä.