Takaisin kotona

Saavuimme eilen iltapäivällä Puerto Williamsiin. Heti kun köydet olivat kiinni, kipasimme kotiin Mantalle. Kaikki oli hyvin, ainoastaan muutama läikkä dieseliä avotilassa, ilmeisesti joku on raahannut polttoainekanistereita sitä kautta.

Eilen illalla saunoimme ja tänään olen päivittänyt blogiin kuvia. Tulossa on vielä kertomus loppumatkasta, johon sisältyi mm. käynti Kap Hornilla sekä nuotioilta Wollastonilla. Kysyn kipparilta tarkat lukemat, mutta Pelagic Australiksen lokiin kertyi noin 1300 meripeninkulmaa ja vettä kului  noin 2500 litraa (se riitti, yleensä kuulemma viimeinen viikko eletään osin meriveden varassa). Meillä on noin 1500 valokuvaa, kahdeksan uutta ystävää, upeita muistoja sekä hyvä mieli.

Etelämantereen Paratiisilahti. Kuva: Gian Passano.

Draken salmi paluu, toinen vuorokausi

200mpk Kap Hornille, ETA perj aamu. Nop 8kn. Tuuli S 10/13ms. Merivesi lämmennyt 0,5:stä 3:een asteeseen. Kuu ja tähtiä.

Draken salmi paluu, ensimmäinen vuorokausi

Hyvä vauhti eka vrk 192nm. Tuuli SW 15,20ms. 62 S 066 02W

Ankkuriongelmia ja upeita maisemia

Olemme matkan viimeisessä satamassa, ukrainalaisella Vernadskyn asemalla (65° 15' S 064° 15' W). Eilinen päivä oli taas upea, tyyni ja aurinkoinen huolimatta siitä, että päällä on matalapaine. Ajoimme jäävuorien hautausmaaksi kutsutun alueen läpi sisään Le Mairen salmeen, joka on korkeiden seinämien reunustama kapea reitti. Kun salmi avautui suojaiseksi lahdeksi, osa porukkaa meni melomaan. Me muut nautimme upeista maisemista ja kiikaroimme jäälautoilla köllötteleviä hylkeitä. Aika ajoin kuului kuin ukkosen pamaus: jäätiköt liikkuivat.

Le Mairen eteläpuolella. Toinen kajakki on musta piste oikealla.

Iltapäivällä ankkuroimme Tuxen-vuoren  (65° 16' S 064° 07' W) suojaan ja menimme maihin. Hanski ja pari muuta kiipesivät korkealle, minä jäin puolimatkaan. Vuori oli lumeton ja rinteillä kasvoi vihreää sammalta. Kivet olivat linnunulosteen liukastamia, mutta kapuaminen kannatti maiseman vuoksi. Joka paikassa näkyi jäätä isoista vuorista merenpinnan peittävään sohjoon, ainoastaan niemenkärjen suojassa ankkuripaikkalla oli vapaata vettä.

Cape Tuxen. Kuva: Jonas Lam.

Pingviinejä oli jostain syystä korkeallakin. Täältä on pitkä matka kalaan.

Vuori oli gentoopingviinien (valkokulmapingviini) ja kihujen asuttama. Nämä kaksi lintulajia ovat aina kimpassa, sillä pingviinipoikaset tarjoavat kihuille yltäkylläisen ruokapöydän. Nytkin maassa lojui useita kuolleita poikasia, joista oli nokkaistu vain pala. (Lisäys myöhemmin: Vernadskyn tutkija kertoi, että pingviininpoikasia on kuollut tänä vuonna paljon johtuen erittäin kylmästä keväästä ja kesästä.)  Gentoopingviinien joukossa oli kaksi Adelie-pingviiniä, meille uusi laji. Illalla jatkoimme jään läpi matkaa kohti Argentiinasaarilla sijaitsevaa Vernadskya.

Adelie- eli jääpingviini (Pygoscelis adeliae)

Olimme ansainneet tuon päivän, sillä kaksi edellistä olivat olleet rankkoja. Tarkoitus oli ollut ankkuroitua Port Lockroyn jälkeen Booth-saarelle, mutta ankkuri ei kolmesta yrityksestä huolimatta pitänyt. Pohja vaikutti olevan puhdasta kalliota. Pelagic Australiksen ankkuri on 70 kilon Rocna 16 mm ketjulla. Ilma oli kurja, tuuli reippaasti ja satoi räntää. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten oli siirryttävä kiireesti eteenpäin Pleneau-saaristoon, joka on matala saarten, luotojen ja karikoiden sokkelo Le Mairen lounaispuolella. Ruotsalainen Northern Light talvehti täällä 1991-92 ja myös Merivuokko kävi samassa ankkuripaikassa. Kiinnitimme veneen ankkurin lisäksi köysillä maihin, mikä ei ollut helppoa pimenevässä illassa ja 25 m/s puhaltavassa tuulessa. Seuraavana yönä jouduimme vielä taistelemaan kiinnitysköysien kanssa. Päivät kuluivat lepäillessä.

Ukrainalaiset ostivat entisen brittien Faraday-aseman vuonna 1996.
Asema on nimetty tutkija Vladimir Vernadskyn mukaan.

Huomenna lähdemme Draken salmen yli takaisin pohjoiseen.

Jäätä, jäätä ja aurinkoa

Deception saaren jälkeen maisemat ovat muuttuneet aste asteelta jäisemmiksi, jylhemmiksi ja kauniimmiksi. Korkeat vuoret ovat paksujen jäämassojen peitossa, pohjoisrinteillä on paikoin paljaana mustaa rosoista kallioseinämää. Vuorenhuippujen välissä on valtavia jäätiköitä. Meressä ajelehtii kaiken kokoisia ja muotoisia jääkimpaleita lauttamaisista vuorista jääveistoksiin. 

On vaikea kuvailla tunnelmaa. Luonto on kaunis ja mahtava, mutta samalla uhkaava. Jään määrä on käsittämätön, miltei musertava. Aurinkoisessa säässä maisema on upea, jääveistos toisensa perään lipuu näkyviin, lumi hohkaa ja maisema kertautuu merestä. Huono keli muuttaa jään vaaraksi ja muistuttaa, kuinka haavoittuvia olemme vankassakin veneessä.

Moottoripurjehdimme pohjoistuulessa Deceptionista Enterprise-saarelle (64° 32 S 062° 00 W), jonka satamalahdessa on ruostunut laivanhylky, entinen valaankäsittelyalus Guvernören. Enterprise sekä viereinen Nansen-saari kartoitettiin vuonna 1898 ja lahti oli jo sitä ennen valaanpyytäjien käytössä. Pieni lahti on korkeiden jääseinämien reunustama ja hylky tarjoaa mainion kiinnityspaikan. Ankkurin varaan ei tarvitse jäädä.

Enterprise-lahdella oli kaksi venettä, toinen ankkurissa, toinen kiinni hylyssä.
Meidän jälkeemme tuli vielä yksi purjevene. Joskus lahdella on kuulemma
ollut kuusikin venettä samaan aikaan.

Hylyn takaa pilkisti Puerto Williamsista tuttu ranskalaisvene. He olivat kokeneet Deceptionissa kovia: kiinnitysköysi oli katkennut 35 sekuntimetrin puuskassa ja vene oli ajautunut rantaan. Myös Draken salmen ylitys oli ollut rankka. Purjehdus Pelagic Australiksella Etelämantereelle alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta.

Hanski kävi juttelemassa ranskalaistuttujen kanssa.

Seuraavana aamuna pumppasimme kajakin täyteen ja lähdimme Hanskin kanssa melomaan. Pieni turkishylkeiden porukka makoili niemekkeellä ja yksi – ehkä vahti – ärisi laiskasti ja näytteli hampaitaan, kun tulimme liian lähelle. Ihastelimme jäämuodostelmia tietämättä vielä, miten upeiksi ne muuttuvat edempänä etelässä.

Iltapäivällä suuntasimme Cuverville-saarelle (64° 41 S 062° 38 W). Siellä tapasimme ystävämme, jotka ovat olleet purjehtimassa näillä hyisillä vesillä neljä kuukautta. He lähtivät syyskuussa Puerto Williamsista Falklandille, sieltä Etelä-Georgiaan ja Elefanttisaarten kautta Antarktikselle. Toimme tuliaisiksi pari kassia vihanneksia ja hedelmiä.

Yhteinen illallinen nautittiin Pelagic Australiksessa. Tunnelmaa häiritsivät isot jäälautat (tai pienet jäävuoret), jotka uhkasivat ankkuriketjua, paukuttivat ja kolhivat kylkiä. Pelagic Australis on maalaamaton alumiinivene, joten raapiminen ei juurikaan haittaa, mutta ankkuriketju oli vaarassa. Päivä oli ollut pitkä ja olimme rättiväsyneitä. Kun olimme vihdoin menossa nukkumaan keskiyön tienoilla, jumittui painava jäälautta ankkuriketjun päälle. Ratkaisuksi tuli jolla ja 25 hevosvoiman moottori. Työntämällä kumiveneellä kaasu täysillä lauttaa se irtosi ja liikkui hitaasti syrjään. Yöstä tuli kuitenkin levoton. Vähän väliä kuului kolketta ja raapimista, kun jäät liikuivat pitkin veneen kylkiä.

Jää painoi ankkuriketjua.

Hanski ja Tomas jollassa työntämässä jäätä pois. Hitaasti se alkoi liikkua.

 

Päivällä yksi lautta kolisteli perää.

Seuraavan päivän kohde oli Paradise Harbour (64° 51' S 062° 54' W) ja myös sää oli paratiisimainen, tyyni ja aurinkoinen. Saimme nauttia tähän mennessä kuvauksellisimmasta ja upeimmasta lahdesta mahtavassa säässä. Kirjoitan tätä nyt jo Port Lockroyssä (64° 49' S 063° 30' W), jonne saavuimme Paratiisilahdesta tänään keskiviikkoiltapäivällä. Täällä on englantilainen asema postikonttoreineen ja matkamuistomyymälöineen. Pääsemme maihin shoppailemaan vasta huomenna, koska paikalla on risteilyalus. Grilli kuumenee ulkona ja salongissa leijuu herkullinen uunijuuresten tuoksu. Ruoka on ollut koko matkan herkullista. Nyt syömään!

Port Lockroy on asutettu lokakuusta huhtikuuhun.

Paradise Harbourissa - Bahia Paraisossa - on yksi Chilen asemista, jossa meille
tarjottiin kahvit. Kuva: Gian Passano.

Koko porukka nauttimassa Aleksanderin tarjoamaa viskiä jäätikköjäillä Enterprise-lahdessa.

 

Hylkeiden englanninkielinen nimi on crabeater, ravunsyöjä, vaikka ne eivät syö rapuja vaan pääasiassa krillejä, joita ne suodattavat hetulavalaiden tavoin hampaiden välistä - tai siis suodattavat veden ja ruoka jää suuhun. Lisäys myöhemmin: suomenkielinen nimi on osuvampi: krillihylje.

Krillihylje (Lobodon carcinophaga).

Deception

Ensimmäinen jäävuori tuli vastaan perjantaiaamuna, kaksi vuorokautta lähdöstä, kun olimme juuri ylittäneet 60:nnen leveysasteen. Kun heräsin lauantaina kello 03 vahtiin, tutkaruudulla oli 11 kohdetta – kaikki jäävuoria. Pinnan tuntumassa kelluvat auton kokoiset jääkimpaleet eivät näy tutkassa, ja siksi olimme jääneet ajelehtimaan ja odottamaan sarastusta.

Draken salmen ylitys oli ollut maltillinen, enimmillään noin 17 m/s, joko sivutuulta tai laitamyötäistä. Viimeisen vuorokauden aikana tuuli oli laantunut ja jättänyt jälkeensä valtavan aallokon, joka keikutti venettä epäsäännöllisen epämiellyttävästi. Vähitellen sekin hellitti.

Jäävuoret olivat valtavia, isompia kuin olemme nähneet Grönlannissa. Kello 4.30 pilvinen päivä oli valjennut niin paljon, että jatkoimme jäälohkareita väistellen kohti Deception-saaren kulkuaukkoa.

Hanski laskemassa isopurjetta.

Muutkin ehtivät avuksi. Purje on iso, painava ja paksua, kankeaa kangasta.

Deception on makkaralenkin muotoinen aktiivinen tulivuorisaari. Viimeinen purkaus tapahtui vuonna 1969, mutta tuhkaa on vieläkin rinteillä. Saari kuuluu Eteläisten Shetlandsaarten ryhmään, joka sijaitsee noin sata merimailia itään Etelämantereen niemimaasta.
Kapea sisäänajo johtaa pyöreään, suurimmillaan kuuden merimailin levyiseen lahteen. Sen reunoilla on lukuisia ankkuripaikkoja. Suojaisin Telefon Bay sijaitsee itälaidalla. Emme suunnanneet sinne, vaan jäimme suuaukon viereiseen Whaler's Bayhin (Valaanpyytäjien lahti). Norjalaiset perustivat tänne valaanpyyntiaseman vuonna 1906. Toimintaa jatkettiin 1930-luvulle saakka, jonka jälkeen paikalla toimi brittiläinen tutkimusasema. Kaikki päättyi vuoden 1969 tulivuorenpurkaukseen.

Whaler's Bay on iso lahti kaakkoiskulmassa. Kuva: Wikipedia.

Kun ankkuri oli saatu pitämään tuulisessa lahdessa ja kone sammutettu, olimme perillä. Aikaa oli kulunut tasan kolme vuorokautta. Tunnelma oli hieman lattea ja pöllämystynyt, ehkä väsymystä. Aamiaisen jälkeen aloimme valmistautua rantautumiseen. Kumivene pumpattiin, perämoottori nostettiin paikoilleen ja vene vinssattiin veteen. Vaatteet ja reput imuroitiin sekä jalkineet desinfiointiin, jottei kasvisiemeniä tai muuta eloperäistä kulkeutuisi maihin.

Rantautuminen Whalers's Bayssa.

Deception ei tarjoa huikeita Antarktiksen maisemia. Sen pyöreät kukkulat ovat likaisen lumen ja tuhkan läikittämiä, ranta mustaa laavahiekkaa. Rannalla meitä oli vastassa pieni turkishylkeiden yhteisö sekä muutamia gentoo-pingviinejä.

Mitä näillä valtavilla säiliöillä tehtiin?

Tuliperäisyys näkyi myös maalämpönä. Matalan laguunin vesi oli kädenlämpöistä ja paikoin rantavesi höyrysi. Aiemmin turistit kaivoivat hiekkaan kylpykuoppia tai istuivat laguunissa, mutta kaikki tämä on nykyään kielletty.

Lämmin lampi Deceptionilla.

Whales's Bayssa on jäänteitä valaanpyyntikaudelta: puoliksi romahtaneita puurakennuksia, valtavia ruostuneita säiliöitä, joissa valaanrasvaa keitettiin, muutama hiekkaan hautautunut puuvene sekä pari ristiä hautausmaalla. Synkkä paikka. Oli kuitenkin kiinnostavaa nähdä kuuluisa saari. Seuraavana aamuna suuntasimme kohti niemimaata reippaassa itätuulessa.

Draken salmi meno, kolmas vrk

Aamu sarastaa, valtavia jäävuoria, Deception noin 20 mpk. Ilma ja vesi +1C, tuuli 5 m/s idästä.

Meillä oli yksi tilavimmista hyteistä.
Kun vesi kylmeni lähelle nollaa, oli jokaisessa
hytissä noin +5 C. Onneksi oli makuupussit.