Itajaí

Saco do Ribeirasta, sieltä pizzakutsupaikasta, purjehdimme 30 merimailin päähän Ilhabelan saarelle odottamaan heikon ja nopean vastatuulen ohimenoa. Matka jatkui kahden yön jälkeen 260 merimailin päähän Itajaí-nimiseen kaupunkiin Santa Catarinan osavaltiossa.
Menemistä hallitsee nyt täysin sää. Haluamme päästä Uruguayhin. Vaikka matkaa on vain 600 merimailia, ei tarpeeksi pitkää sääikkunaa ole näköpiirissä, ei edes kolmeksi päiväksi, että pääsisimme kerralla 400 merimailin päässä olevaan Brasilian viimeiseen satamaan Rio Grandeen. On mentävä pätkissä. Etelästä tulee jatkuvasti kylmiä rintamia vastatuulineen. Hyviä satamia ei tällä rannikko-osuudella ole kuin yksi, Imbituba. Muut ovat jokisuistoissa, joiden mataliin vesiin ei ole menemistä kovalla tuulella.

 

Rintama kääntää tuulen nopeasti.
Vasemman alakulman länteen kaartuva lahti on Uruguayta.

Mutta takaisin Itajaihin. Kaksi tuttua venettä oli ollut täällä ja viihtynyt, toinen peräti kolme viikkoa. He olivat tehneet reissun Iguassun putouksille, mikä meilläkin oli mielessä. Itajaita ei ole mainittu purjehdusoppaissa ja nyt tiedämme syyn, mutta saapuessamme olimme toiveikkaita. Sitten alkoi farssi, joka hymyilyttää näin jälkikäteen. Tapahtumien keskipisteessä ei naurattanut, kun emme ymmärtäneet juonesta hölkäystä.Omiin tuntemuksiin vaikutti se, että odotukset olivat korkealla: pääsisimme pitkästä aikaa suojaiseen, turvalliseen ja edulliseen (13 e/vrk) laituriin, jossa on vettä ja sähköä. Voisimme jättää veneen ja tehdä matkan sisämaahan.

Kuvailtu ponttonilaituri löytyi ja kiinnityimme siihen. Laiturissa oli valtava ketsi ja noin 35-jalkainen purjevene. Otimme vapaan poijun ja saimme köydet kiinni. Paikalle kurvasi mies, joka sanoi, että meidän pitäisi siirtyä lähemmäs ketsiä, koska paikkamme on varattu suuren syväyksen veneille. Vapaata laituritilaa oli noin 100 metriä, joten pyyntö ihmetytti. VOR-kisaveneetkin tulevat vasta huhtikuussa. No, eipä mitään, köydet ja poiju irti, ja ottamaan kiinni miehen osoittamaa poijua, jossa oli jo kiinni yksi ketsin köysistä. Samaan aikaan kun manöveerasimme, mies kiskoi pienemmän veneen lähemmäs meitä. Emme ymmärtäneet mitään, mutta kun käsketty oli, niin ajoimme kahden veneen väliseen rakoon.

Ponttoni on Itajain satamalaitoksen hallinnassa ja lähdimme noin kahden kilometrin päässä olevaan satamavirastoon, joka löytyi hikisen kävelyn jälkeen. Saimme asian selitettyä aulan vahtimestarille ja istuimme odottamaan. Aika kului. Tuli mies, joka puhui vain portugalia, mutta saimme selvitettyä veneen pituuden ja toiveen laituripaikasta. Odotimme 15-20 minuuttia. Mies tuli uudestaan ja viittasi meidät mukaan. Kuljimme muutama sata metriä katua toiseen virastotaloon. Siellä toinen virkamies alkoi kirjata veneen tietoja tietokoneelle. Mies naputteli, puhui välillä puhelimessa. Lopulta homma vaikutti valmiilta ja kysyin hintaa: se oli tuplasti odottamamme. Sanoin, että kaverit kertoivat maksaneensa vähemmän eikä meillä ole käteistä noin paljon mukana. Vastaus: he olivat olleet laiturissa jonkun tapahtuman aikana ja maksaneet ANI-nimiselle purjehdusjärjestölle, ei satamalle. Sen jälkeen asia kääntyi niin, että emme voikaan olla ponttoonissa, vaan meidän on siirryttävä tämän ANI:n poijualueelle. Järjestöstä tultaisiin iltapäivällä käymään ja kaikki hoituu. Olimme pöllämystyneitä. Entä neljä tai vain kaksi päivää? Hanski kaivoi jo rahaa taskusta. Mutta ei. Kävelimme miehen kanssa takaisin päävirastoon ja taas meidät pyydettiin istumaan ja odottamaan. Ehkä sittenkin? Mutta lopulta viraston autokuski vei meidät veneelle. Aikaa oli kulunut kolme tuntia.

Tilaa olisi, mutta jäädä ei saa. Pienempi purkkari siirtyi lopulta toieen päähän.

Manta kylki kyljessä ketsin kanssa, kiinni samassa poijussa.

Kukaan ei tullut iltapäivän aikana, mutta seuraavana aamuna, kun olimme juuri lähdössä hoitamaan viranomaiskierrosta, saapui kolme ärtynyttä ihmistä ANI:sta. Sanoimme, että haluaisimme olla tässä laiturissa, mikä aiheutti lisää ärtymystä. Emme ymmärtäneet miksi. Yksi puhui auttavaa englantia, mutta hän toisti vain,  että satamavirastosta oli soitettu ja pyydetty auttamaan meitä. Ehkä joku arvovalta-konflikti aiheutti aggression. Asia jäi auki, koska meidän oli lähdettävä hoitamaan paperiasiat.
Iltapäivällä kävelimme katsomaan ANI:n lahtea ja nyt paikalla oli aurinkoinen nuori tyttö, joka puhui hyvää englantia. Hänen mukaansa satamavirastolla on joku hallinnollinen ongelma, minkä vuoksi emme saa olla ponttonissa. Mutta entäpä jos olisimme mukisematta maksaneet sen pyydetyn summan?

Itajaissa on vilkas konttisatama ja laivat kulkevat jokea pitkin ponttonilaiturin
läheltä. Joskus tuli aaltoja, joskus virtaus vei meidät melkein kiinni ketsiin.

Olimme vielä toisen yön ponttonilaiturissa ja aamulla ANI:sta tuli nuori mies luotsaamaan meitä matalaan lahteen. Pari kertaa jäimme kiinni mutaan ja toivoin jo, ettemme pääsisi perille ja palaisimme ponttoniin. Mutta väylä löytyi ja kiinnityimme heidän laituriinsa, joka on tarkoitettu lähinnä jollille. Saamme olla tässä sunnuntaihin saakka. Poijuja ei ole vapaana, joten sunnuntaina jätämme Itajain taaksemme. Tässä laiturissa ei ole vettä eikä sähköä, mutta ehdimme ponttonissa pestä veneen avotilaa myöten. Olimme suunnitelleet kaikenlaisia laiturissa suoritettavia pieniä kunnostustöitä, homehtuneiden purjehduasujen huuhtelua ja muita lotraushommia sekä lomaa vene-elämästä Iguassun putouksilla. Sen vuoksi kaikki kohellus ja paikan vaihtaminen tulivat pettymyksenä. Varsinkin, kun pari kuukautta aiemmin täällä olleet tutut suosittelivat. Ja pisteenä iin päälle: meillä kummallakin on lievä vatsatauti, mikä ei juuri nosta mielialaa. On muuten jo toinen vatsatauti Brasiliassa ja kolmas koko matkalla, toivottavasti ei jatku samaan tahtiin.

Lucas luotsasi meidät perille, välillä kaivettiin uraa mutaan.

ANI:n laituri on matalassa lahdessa. Poijuissa paikallisten paatteja, rannalla
kalastukseen käytettäviä soutuveneitä. Täällä kalastetaan heittoverkolla.
Lahden vesi on saastaista, ei ole tullut syötyä täällä kalaa.

Ponttonilaituriin ei ole tullut uusia veneitä, ei isolla eikä pienellä syväyksellä varustettuja. Itajaílla ei siis ole tarjota paikkaa vierasveneille ennen kuin satamaviraston hallinnollinen kiista ratkeaa ponttonin käytön hyväksi.

Hanski osti brassihatun - vai brassailu?

ANI -Associacao de Nautica Itajai tekee hyvää työtä lasten ja nuorten parissa. Jollapurjehduksen lisäksi soudetaan ja melotaan sekä annetaan ympäristökasvatusta. Heillä ei ole vierasvenetoimintaa, mikä ehkä selittää ensimmäisen kohtaamisen ilmapiirin. Nyt kaikki ovat olleet ystävällisiä, ja on luultavasti erikoista, että saamme olla tässä pikkuisessa laiturissa. Satamalaitos tosin liittyy jotenkin tämän vapaaehtoisjärjestön toimintaan, joten ehkä virkamiehen pyyntöä ei vastusteta

Paraty ja Anchietan saari

Paratyn kylä Ilha Granden lahdessa on turistikohde ja pursiseurakeskittymä. Turistit tulevat kävelemään (tai kompuroimaan) pitkin epätasaisia kivikatuja ja ihailemaan siirtomaavallan aikaisia rakennuksia. Yhtenäinen ja hyvässä kunnossa pidetty vanhakaupunki onkin viehättävä, mutta vailla todellista elämää. Ravintolat ovat viihtyisiä, mutta ylihinnoiteltuja ja ruuan laatu on turistitasoa: asiakkaan ei oleteta palaavan.

Paratyn vanhassakaupungissa on moottoriajoneuvot kielletty.

Kaupunki on rakennettu niin, että ylävedellä vesi virtaa pitkin katuja. Ei kovin kätevää enää nykyään, mutta ennen ajateltiin veden vievän roskat mennessään.Vuonna 1667 perustettu kylä oli kultakuljetusten lähtöpaikka kunnes merirosvojen alituiset iskut siirsivät sataman muualle.Vanhankaupungin takaa löytyy tavallinen brasilialainen pikkukaupunki palveluineen.

Nousuvesi valtaa Paratyn kadut.

Yksi Paratyn turistiveneistä. Vaaleanpunainen oli muotia veneiden värityksessä.

Paratyn edustalla, matalassa lahdessa on vajaa kymmenen pursiseuraa. Yksi on Brasilian kuuluisimman matkapurjehtijan Amyr Klinkin perustama. Hänen valtavan alumiiniveneensä (s/y Paratii 2) vapaasti seisovat mastot näkyivät kauas. Olisi ollut mukava mennä Klinkin marinaan, mutta se on kuulemma kallis (emme kysyneet hintaa) ja kaikki marinat olivat bussimatkan päässä Paratyn kylästä. Kylän edessä oli hyvä ankkuripaikka, josta pääsi suoraan vanhaankaupunkiin.

Amyr Klinkin s/y Paratii 2 valmistui vuonna 2001. Hän kiersi
toisen kerran Etelämantereen tällä veneellä, nyt viisihenkisen  miehistön kanssa.

Olen lukenut kaksi Amyr Klinkin kirjaa: Between two poles, joka kertoo talvehtimisesta yksin Etelämantereella ja purjehduksesta Huippuvuorille, sekä Etelämantereen ympäripurjehduksesta - sekin yksin - kertovan kirjan Endless Sea. Huimaavia tarinoita. Nämä purjehdukset tapahtuivat ennen Paratii 2:n rakentamista. Huippuvuorilla Klink oli samana vuonna kuin Hanski, 1991. Ennen näitä purjehduksia, vuonna 1984, Klink souti sadassa päivässä Afrikasta Brasiliaan.

Paratyn jälkeen olimme vielä jonkun päivän Ilha Granden lahden ankkuripaikoissa ja sitten purjehdimme noin 70 merimailin päässä olevalle Anchietan saarelle, joka sekin on luonnonpuisto kävelypolkuineen. Anchieta oli todella kaunis saari. Turisteja oli kourallinen ja illalla nekin vähät lähtivät pois. Vain vartijat jäivät, joten olo oli turvallinen yksinäisyydesta huolimatta. Saarella on toiminut mm. sotilastukikohta ja vankila. Nyt rakennukset ovat luonnonpuiston toimistona. Alueelle on rakennettu myös hienot grillikatokset, vesivessat ja suihkut. Rannassa oli vesipiste, mutta emme lähteneet täyttämään kanistereilla veneen tyhjiä säiliöitä. Vesi oli mautonta eli hyvää - vesipullot tuli täytettyä aina rannasta. Saarella oli hiekkarantoja, jotka näyttivät kiinnostavan suurinta osaa turisteja. Illalla ja aamulla rannat olivat yksin meidän - luksusta! Toisella rannalla bambuputki toi makeaa vettä saaren sisäosan purosta, siinäkin saattoi huhtoa suolan pois, mutta juotavaa se tuskin oli.

Anchietan saari on vain kahden merimailin päässä kaupungista, mutta
silti rauhallinen luontoparatiisi.

Bambuputkesta virtasi purovettä. Ranta oli muutenkin hieno:
valtavat kivet muodostivat suojaisan uima-altaan.

Ankkurilahti on avoin ja svelli tuli hieman sisään, mutta kahden yön keikkuminen kannatti. Kävelyreittejä oli vähemmän kuin Ilha Grandella, mutta täällä oli todellinen viidakkotunnelma. Nyt näimme ison lauman pieniä mico-apinoita, jotka säksättivät meille toisin kuin se Ilha Granden ihmisiin tottunut Tossavainen. Näimme myös vyötiäisen tonkimassa maata sekä useita leguaaneja - tai mitä isoja liskoja nuo olivatkaan. Käärmemäinen pää, pitkä haarakieli, ruumis noin metrin mittainen. (Ilha Granden mölyävät, isot apinat olivat tosiaankin mölyapinoita, se selvisi netistä myöhemmin.)

Yksi reiteistä vei saaren tuuliselle puolelle, jossa oli hieno kallioranta. Isossa aallokossa keinui kymmeniä kilpikonnia. Saarella on ollut kilpikonnien suojeluprojekti (Tamak), ehkä nuo olivat sen tulosta. Bongasimme myös yhden punapäisen maakilpikonnan. Muuten sitä ei olisi lehtien seasta huomannut, mutta se sihisi kun kuljimme ohi. Pelästyin ja luulin leguaanin hyökkäävän, kunnes äkkäsin konnan. Leguaanit olivat rumasta ulkonäöstä huolimatta hyvin arkoja.

Merikilpikonnien lisäksi näimme maakonnan.

Liskot olivat niin arkoja, ettei kunnon kuvaa saanut.

Anchietan eläinerikoisuus on sinne 1980-luvulla tuotu vesisika, oikealta nimeltään kapybara. Eläin on maailman suurin jyrsijä eikä sillä ole mitään muuta tekemistä sikojen kanssa, kuin että se näyttää hieman karvaiselta possulta. Kapybara on sukua marsulle, mutta tällä 35-60 kiloisella jättiläismarsulla on räpylät, sillä se viihtyy vedessä ja voi olla sukelluksissa viisi minuuttiakin.Kapybarat oleskelivat rakennusten luona, mutustivat ruohoa ja vilvottelivat varjossa tai puron vedessä. Opastaulun mukaan ne toimivat ruohonleikkaajina.

Kapybara eli vesisika elää vain Etelä-Amerikassa.

Anchieltalta ajoimme kahden merimailin matka Saco do Ribeiran lahteen, jossa on viitisen marinaa ja jahtiklubia. Vesitankit olivat tyhjät ja kauppaan piti päästä. Ajoimme hiljalleen kohti pitkän laiturin päätä, jossa seisoi miehiä. Oli vaikea hahmottaa, mikä laituri oli minkäkin marinan. Olimme Baletten kirjasta katsoneet, että Timoneiron marinassa ensimmäinen vuorokausi oli ilmainen, mikä viittasi vieraanvaraisuuteen. Siinä lilluessamme muutama 10 senttiä vettä kölin alla, yksi miehistä, marinero, lähti jollalla vastaan. Ehdimme jo iloita, että hän tulee näyttämään paikan, mutta mies tulikin sanomaan, että seura on vain jäsenille, menkää pois. Kysyimme vettä, hän viittasi kivilaituriin, jossa oli kalapaatteja. Yhteen rakoon mahtui, mutta ei poikittain. Hanski ajoi keulan kivilaituriin, minä kiipesin köysien kanssa ylös. Vanha kalastaja tuli auttamaan ja kun köydet olivat kiinni, hän kertoi, ettei laiturin vesi ollut juomakelpoista. Marinoiden laitureiden vesi kylläkin olisi.
Köydet irti ja etsimään ystävällisempää marinaa. Timoneiron marina löytyi, mutta ei mitään sopivaa paikkaa, mihin kiinnittää vene. Tyhjiä paikkoja oli kyllä paljon, mutta ei selkeää lastaus- tai vieraspaikkaa. Hyppäsin laiturille ja lähdin etsimään toimistoa, Hanski jäi ajelemaan - tai ajelehtimaan. Hieno, ilmastoitu toimisto löytyi samoin kuin englantia puhuva nainen, ilmeisesti klubin jäsen, jolle esitin asiani: tarvitsemme juomavettä ja jos sopii, muutamaksi yöksi venepaikka. Suomesta ollaan, kaksi henkeä.
Hetken emmittyään nainen sanoi ei. Ehkä kulahtanut t-paita oli väärä vaatevalinta. Vieraspaikan epääminen ei tullut suoralta kädeltä, vaan nainen todellakin harkitsi asiaa. Kysyi veneen pituutta ja näppäili sen jälkeen laskinta. Ei kuitenkaan vastannut, kun kysyin paljonko paikka maksaa. Tyhjiä paikkoja oli paljon, joten en tiedä mikä oli oikea syy.
No, nainen pani kuitenkin työntekijänsä soittamaan naapurimarinaan ja pian minut ohjattiin maata pitkin naapuriin, samaan paikkaan, josta meidät oli juuri käännytetty. Nyt portilla seisoi tympeä nuori nainen, joka solkkasi portugalia, vaikka tiesi etten ymmärrä. Mutta kaiken selvittämisen jälkeen meille suotiin mahdollisuus täyttää vesitankit laiturilla ja olla sen jälkeen klubin poijussa ilmaiseksi kaksi yötä. Ihan kiva, mutta miksi niin epäystävällisesti? Ja olisin mielelläni maksanut laituripaikasta, poijussa on sama kuin olisi ankkurissa. Ankea käytös jatkui vielä toimistossa, kun vein sinne naisen pyytämiä viranomaispapereita. Ainoat ystävälliset - ja myös espanjaani ymmärtävät - olivat kalastajaukko kivilaiturilla ja tämän Ubatuba jahtiklubin marinero, joka sai ohjeet vedestä ja poijusta. Vierasmaalainen vene ei kertakaikkiaan kiinnosta näitä omahyväisiä ihmisiä.
Juuri tuon edellisen lauseen kirjoitettuani ohitse meloi pariskunta, joka kutsui meidät kotiinsa pizzalle. Täsmennys: joitakin kiinnostaa tavata muualta tulleita. Lisäys myöhemmin: meillä oli todella miellyttävä ilta pariskunnan isossa, rannalla sijaitsevassa vapaa-ajan talossa. Mukana oli naapuripariskunta sekä sukulaispariskunta ja liuta hyvin kasvatettuja lapsia, jotka palvelija vei nukkumaan. Avonaisessa puu-uunissa paistetut pizzat olivat herkullisia. Talon edellinen omistaja oli italialainen ja hän oli opettanut palvelijan valmistamaan pizzaa. Vaikka talon omistaja vaihtui, palvelijat jäivät. Enpä ole ennen ollut kylässä moisessa huushollissa! Ilmapiiri oli rento ja mukava, ihmiset puhuivat erinomaista englantia ja olivat ystävällisiä.

Ilha Grande

Olemme viettäneet reilun viikon Ilha Granden lahdella 60 merimailia Riosta länteen. Lahti on valtava, 60 mpk leveä. Täällä on kaupunkeja, kyliä, laivoja, öljyterminaaleja, vapaa-ajan asuntoja, satoja saaria, tuhansia rantoja, lukematon määrä kaikenlaisia aluksia kanooteista huvijahteihin, kalapaateista turistiveneisiin sekä läpitunkematonta sademetsää, jossa asuu apinoita. Nettiä ei ole ja brasilialainen kännykkä toimii vain jossain paikoissa. Vesi on puhdasta ja mukavan virkistävää. Snorklailuun on sopivia pieniä koralliesiintymiä.

Baia do Ilha Grande on 60 mpk leveä. Satoja saaria ja lahtia.

Mutta aloitetaan Rion viimeisistä päivistä.

Jätimme Charitaksen jahtiklubin palveluineen lauantaina sen jälkeen, kun olimme käyneet bussilla kaupassa. Tällä kertaa hankintalistalla oli juomia, sillä tuoremuonaa oli edelleen riittävästi Susyn kanssa autolla tehdyn kauppareissun jäljiltä. Brasilia on olutmaa, viini on Suomen hinnoissa. Harmittelin sadannen kerran, ettemme ostaneet tarpeeksi viiniä Kanariansaarilta. Marketista löytyi kuitenkin noin 7 euron hintaista chileläistä, ihan kelvollista. Kerran erehdyin ostamaan pullon brasilialaista valkoviiniä, se meni suoraan Neptunukselle.

Lasse lähti samana lauantaina Ilha Granden alueelle, mutta me halusimme vielä nähdä vähän Rioa. Ajoimme Botafogon ankkurilahdelle Jeesuspatsaan juurelle. Lahdella on kaksi pursiseuraa, hienostoklubin maineessa oleva Rio Janeiron jahtiklubi ja rennompi Clube de Regatas Guanabara. Kummallakin on poijuissa satoja veneitä ja oli vaikea sanoa missä meni raja. Ankkuroiduimme poijualueen laitamille. Takana oli pengerretty rantatie, jonka kivikossa asui ihmisiä. Täällä ei kannata jättää mitää arvokasta kannelle eikä venettä tai jollaa lukitsematta. 

Aamulla lähdimme jollalla maihin ja suuntasimme Regattaklubin jollalaituriin. Perämoottori teki tenän (taisi polttoaine loppua) ja matka oli pitkä melottavaksi. Muita jollia ei ollut, vaan seuralla on yhteysvene, joka kustaa omistajan veneelle. Saimme jättää tähän tyhjään laituriin jollan, siinä se oli turvassa. Mutta sitten olikin löydettävä joku, joka ymmärtäisi asiamme: halusimme jättää jollan ja käydä kaupungilla. Seuran alue oli tietysti aidattu ja vartioitu, joten ilman kulkulupaa ei kannattanut lähteä ulos. Onneksi törmäsimme englanninkielentaitoiseen naiseen, joka alkoi tulkata asiaa seuran työntekijälle. Lopputulos: muutaman tunnin jollaparkista olisi pitänyt maksaa vuorokauden poijumaksu 40 euroa. Eivät voineet joustaa, vaikka samassa lauseessa päiviteltiin kuinka kaukaa olimme purjehtineet. Summa ja periaate olivat meille liikaa, palasimme veneelle ja vaihdoimme saman tien ankkuripaikkaa Sokeritoppavuoren juurelle, Urcan kaupunginosan edustalle. Maihinmeno unohtui. Alkoi torakkasota.

Olemme saaneet ilmeisesti Salvadorista torakoita, sillä nämä ovat eri näköisiä kuin Kanarian torakat. Olimme jo aikaisemmin siivonneet ja myrkyttäneet, mutta nyt vietimme viimeisen Rion päivämme samassa puuhassa. Kaapeista kaikki ulos ja myrkkyä reunoille. Ensimmäisen torakan ilmestyessä uusimme ja lisäsimme "torakkatrappeja" eli myrkkyä sisältäviä houkuttimia, mutta ne yksin eivät näytä riittävän. Boorihappo on kuulemma tehokas aine, mutta sitä ei ole muistettu ostaa.

Päivään mahtui positiivistakin. Ankkuripaikalta oli mainiot näkymät lahdella harjoitteleviin 49er FX-luokan veneisiin. Liikeellä olivat ainakin Chile, Saksa, Ruotsi ja Argentiina. Aika moni purjehtija joutui uimaan lahden likaisessa vedessä, kun vene karkasi alta. Olimme Jonnalta kuulleet, että Riossa oli myös suomalaisia harjoittelemassa 2016 olympialaisiin ja osasimme siksi bongata Kanervan ja Kurtbayn neljäysin, vaikka siinä ei ollut maatunnusta. Meidän lippumme puolestaan bongasi Tapio Nirkko, joka pyörähti finnjollansa kanssa vaihtamassa muutaman sanan. Täytyy myöntää, etten ole juuri seurannut suomalaisten urheilijoiden vaiheita enkä maapaikkojen jakoa, mutta tsemppiä harjoituksiin kaikille. Ainakin Nirkolla lienee kisapaikka jo selvä.

Kanerva ja Kurtbay Suomesta ja sekä Chilen 49er FX tiimi.

Tapio Nirkko Finnjolla.

Aikaisin maanantaiaamuna lähdimme sumussa ajelemaan kohti länttä Copacabanan hiekkarantaa tiiraillen. Riosta – tai tarkemmin Cabo Frion niemenkärjestä – aina Ilha Belaan/Santokseen saakka on heikkotuulinen rannikkokaistale. 11,5 tunnin matkasta vain kolme eteni purjein. Vietimme ensimmäisen yön Ilha Granden Saco do Ceu -lahdessa. Tuli ihan Marquesassaaret mieleen. Rannalla pieniä, hökkelimäisiä, värikkäitä taloja, taustalla läpitunkematon sademetsäviidakko. Savu haisi ja linnut ääntelivät. Lahdella kellui kaikenlaisia veneitä, sillä Ilha Grandella ei ole lainkaan teitä. Maasto on kumpuilevaa, jyrkkääkin ja metsä tiheää. Vesitse pääsee mopeammin, vaikka vain meloen lahden poikki. Kylässä kulkee savisia polkuja. Pidimme lahdesta, joka oli lähes pyöreä ja joka tuulella suojainen. 

Saco do Ceun kylää. Liikenne hoituu vesitse ja kinttupolkuja pitkin.
Useissa taloissa ei ollut ikkunalaseja, voi vain kuvitella kosteuden määrää.

Lasse odotti kuitenkin meitä nurkan takana ja aamulla ajoimme Macacos-saaren lahteen, jossa on koralliesiintymiä. Laskimme ankkurin Ariannan viereen pienen hiekkarannan edustalle. Siellä oli talo, mutta täällä pihapiiriin ankkuroituminen ei näytä haittavan. Lasse oli jo aloittanut Ariannan pohjan puhdistuksen ja Hanski ryhtyi samaan hommaan lainaten Lassen sukelluskompressoria. Illalla söimme Mantassa ja aamulla Lasse jatkoi matkaansa etelään.

Manta ja Arianna ovat kulkeneet yhtä matkaa, täällä vanavedet erosivat, kun Lasse
kiirehtii Falklandsaarille ja Etelämantereelle. Me perässä?

Lassella oli kätevä sukelluskompressori (jollan penkin alta pilkottaa punaista).
Reguletkusuuhun ja pohjaa puhdistamaan.

Me jäimme lahteen ja ihastuimme yhä enemmän Ilha Grandeen. Pelkästään tällä suurimmalla lahden saarella on kymmeniä ankkuripaikkoja. Kun tuuli kääntyi länteen, ajoimme niemenkärjen taakse suojaan. Nimesimme paikan kirkkolahdeksi siellä olevan 1800-luvulla rakennetun kirkon mukaan. Paras löytö oli opastaulu saaren patikkapoluista. Se oli mieluinen yllätys monen kuukauden liikkumattomuuden jälkeen. Olin viimeksi lenkkeillyt Las Palmasissa elokuussa! Löntystelyä kaupungilla ei oteta huomioon. 

Ilha Grande. Vihreä alue (12 ha) on luonnonpuistoa. Polut kiertävät saarta.

Ajoimme heti takaisin veneelle, pakkasimme reppuun vettä ja pähkinöitä ja lähdimme kävelemään määränpäänä näköalapaikka kolmen kilometrin päässä. Emme koskaan löytäneet näköalaa, mutta sen sijaan patikoimme kaksi tuntia vehreässä metsässä pitkin hyvää polkua. Jyrkät nousut saivat pulssin mukavasti nousemaan. Metsässä oli pieniä harkoista muurattuja taloja, joihin meni sähkökin. Myöhemmin luin, että suurin osa Ilha Grandesta on luonnonpuistoa, mutta sen ulkopuolella olevilla alueilla on kyliä, taloja ja hulppeita vapaa-ajan asuntoja. 

Kävelimme talon ohi. Sisältä kuului musiikkia ja joku kokkasi vihellellen.
Pihalla oli pesukone. Sähköt siis on ja vesi tulee todennäköisesti yhdestä
saaren lukuisista joista.

 

 

 

Saaren suurin kylä on Abraao, jonne kulkee lautta Angra dos Reisin kaupungista. Paikka on turistien ja reppumatkaajien suosiossa. Mutta ennen kuin me pääsimme Abraaon saakka, kävimme Susyn vinkistä Angran kaupungissa kaupassa. Pirates-marinan yhteydessä on kauppakeskus ja laituriin saa tulla ilmaiseksi ostosten ajaksi. Kätevää, nyt uhkaavasti huvennut olutvarastokin täydentyi. Harvassa paikassa pääsee näin kätevästi bunkraamaan: vene kyljittäin hyvässä laiturissa ja ostoskärryllä viereen. Tankkasimme myös 300 litraa polttoainetta (noin 1,20 e/litra).

Angrasta lähdimme tutustumaan kolmen mailin päässä olevaan Ilha do Gipoaan. Lahti oli iso, rantaan asti puita. Aamulla ajoimme takaisin Ilha Grandelle, tällä kertaa Saco do Ceuhun, koska halusimme patikoida sieltä Abraaoon.

 

Abraaon kylä on reppumatkaajien suosiossa ja täällä on kymmeniä majataloja (pousada).

Turisteja kuskataan erilaisilla veneillä autioille rannoille.

Kävely kesti 3,5 tuntia ja oli todella hieno. Ensin kuljimme välillä pitkin mangroven reunustamaa valkoista hiekkarantaa, kunnes polku nousi jyrkästi saaren sisäosiin. Olimme valppaina apinoiden varalta, halusimme nähdä niitä. Polulla ei kulkenut ketään muuta, kunnes lähempänä Abraaon kylää alkoi vilkastua. Ensimmäinen kohtaamamme ihminen oli hauska sattuma: hän oli meribiologi, joka oli perustanut Abrolhoksen luonnonpuiston 1980-luvulla. Sympaatiinen, olkihattuinen mies kertoi, että korallia räjäytettiin kalkkikiven vuoksi ilmeisesti laatta- tai harkkoteollisuuden tarpeisiin Järkyttävää! Miehen tapaamisesta jäi hyvä muisto. Jos hän ei olisi ollut ensimmäinen vastaantulija, tuskin olisimme alkaneet jutella. Mutta olimme niin hämmästyneitä vastaantulijasta, että kysyimme puhuuko hän englantia. Sen jälkeen englantia puhuvia vastaantulijoita olikin jo tarpeeksi. Metsässä oleva vesiputous näytti olevan useimpien päämäärä.

Jalan paksuisia bambuja.

Emme olleet nähneet apinoita, mutta kuulimme niiden mölyä pian vesiputoksen jälkeen. Biologi oli näyttänyt apinoiden olevan ison kissan kokoisia. Hanski poikkesi metsäänkin tähyämään eläimiä, mutta samassa mekastus loppui. Se oli joukkomölyä, josta oli vaikea erottaa mitään muuta kuin yksittäisiä haukahduksia silloin tällöin. Möly alkoi vähitellen ja pian koko lauma halusi sanoa sanansa toisten päälle ja ulvoi kuorossa. Sitten johtaja haukahti ja kaikki hiljenivät. Olimme kuulleet samaa ääntelyä Saco do Ceussa olematta varmoja, mitä se on. Ihan lähellä kylää näimme pienen, sellaisen herra Tossavaisen kokoisen apinan. Samanlaisen olimme nähneet keskellä Rion keskustaa. Sillä oli pitkä, raidallinen häntä ja valkoiset viikset.

Söimme Abraaossa turistilisällä hinnoitellun, mutta ihan maukkaan aterian, ja ajoimme taksiveneellä takaisin Saco do Ceuhun. Sekä kahden hengen ruoka että 20 minuutin venematka maksoivat saman, noin 30 euroa. Illalla vetristimme saunassa väsyneitä lihaksia. Olipa mukava päivä!

Olisi kiva tietää, mitä lajia tämä herra Tossavainen on?

Abraao oli turisteista, majataloista ja kuppiloista huolimatta – tai ehkä juuri niiden vuoksi – vaikuttanut mukavalta kylältä, joten täällä nyt olemme. Ajoimme ensin aamulla viereiseen Enseada las Palmasin lahteen, josta menee kilometrin polku saaren eteläpuolella olevalle rannalle. Tämä patikointi ei ollut kummoinen, mutta tulipahan tehtyä pieni palatuskävely.

Ilha Grandelta suuntaamme Paratyn kylään, joka sekin on tällä samalla lahdella, mutta 30 merimailin päässä, läntisessä päässä.