Ykkösnähtävyys ja Rion tunnusmerkki on Corcovado-vuoren päällä seisova 38-metrinen Kristus-patsas. Sinne pääsee kätevästi junalla Cosmo Velhon kapunginosasta, jonne puolestaan oli vaarallisen hurja bussimatka. Liikenne on sekavaa ja täällä ajetaan kovaa, usein punaisia päin.
Corcovadon juna nousee Kristus-kukkulalle. Juna alkoi kulkea vuonna 1884.
Loppumatka näköalatasanteelle: joko 222 rappusta tai hissi ja liukuporras.
Patsasta alettiin rakentaa vuonna 1922 ja se valmistui 1931. Käsien väli on 28 metriä.
700 metrin korkeudesta on hienot näkymät Rioon. Sokeritoppavuori (400 m) on toinen kaupungin maamerkeistä. Sen huipulle menee kaapelihissi. Juurella Botafogon ankkuripaikka.
Rio Niteróin suunnasta, edustalla jahtiklubi ja lautta Rioon. Kristus-patsasta ei näy, mutta se seisoo terävällä keskimmäisellä kukkulalla. Vasemmalla Sokeritoppa.
Charitas-jahtiklubilla on englantia hyvin puhuva Susy, joka purjehti maapallon ympäri 1980-luvulla miehensä ja kissansa kanssa 39-jalkaisella Bruce Robertsilla nimeltään Samba. Susy huolehtii vieraista erinomaisesti ja auttaa tarvittaessa. Aamu alkoi eilen Niteróin yläpuolella olevalta näköalapaikalta. Sen jälkeen kävimme autolla kaupassa ja etsimässä antifouling-maalia. Tänään meidän pitäisi saada 10 litraa Jotunin maalia. Sen löytäminen ja ostamínen olisi ollut mahdotonta ilman apua.
Hanski, Susy ja Lasse näköalapaikalla. Liitovarjoilijat lähtevät täältä lentoon.
Tämä liitäjä on kuvattu Corcovadolta.
Lounas Rion Centron-alueella.
Vähitellen on aika jatkaa matkaa. Seuraava kohde on Ilha Granden alue noin sadan merimailin päässä Riosta, mutta lähtöpäivä on vielä auki. Ilha Granden lahdella on useita ankkuripaikkoja, saaria ja myös muutama kaupunki, sadantuhannen asukkaan Angra dos Reis ja pittoreski Paraty.
Purjehdus Vitóriasta Rioon oli sään puolesta leppoisa, mutta kalastusalukset pitkäsiimoineen vaativat herkeämätöntä tähystystä. AIS alkoi yllättäen toimia, mutta kalapaateilla ei ole AIS:ia eivätkä kaikki näy tutkassa. Yöllä pitkäsiima on merkitty vilkkuvaloilla, jotka näkyvät aika hyvin. Päivällä siimassa on muutama lippu niin kaukana toisistaan, että juuri ja juuri erottaa seuraavan, kun osaa sitä odottaa.
Puiset kalastusalukset eivät näy tutkassa.
AIS alkoi yllättäen toimia.
Ryhävalaita näkyi taas paljon tälläkin osuudella. Niiden kuvaaminen on vaikeaa, eivätkä valaat yleensä olleet kovin lähellä venettä. Nämäkin ponnistivat korkealle ilmaan ja kaatuivat valtavan loiskahduksen kera takaisin mereen. Syytä moisiin voimanponnistuksiin en tiedä ja muistan lukeneeni, ettei siihen olekaan löydetty varmaa syytä. Ehkä ilosta, ehkä nahka kutisee.
Hanskin valaskuva.
Minun valaskuvani.
Tasan kahden vuorokauden kuluttua ajoimme sumuiseen Guanabaran lahteen. Se on kuin kelluva kaatopaikka, mutta ympäristö kumpuilevine, vihreine kukkuloineen ja valkoisine hiekkarantoineen on upea. Vesi on uimakelvotonta saasteiden ja lian vuoksi. Purjehtijoiden puskaradio oli valikoinut naapurikaupungissa Niteróissa olevan Charitas-jahtiklubin parhaaksi satamapaikaksi majoittua Rioon, ja sinne mekin suuntasimme. Tapasimme taas Lassen, joka oli ankkurissa, koska hänen 47-jalkainen veneensä oli sanottu olevan liian iso laituriin. Kylläkin yksi 51-jalkainen espanjalainen vene on poikittain laiturissa ja vie usean paikan. Muita vierasveneitä ei ole. Jahtiklubi on iso ja keskittynyt purjehdukseen. Ilmeisesti jotkut Rion olympialaisiin tulevista harjoittelevat täältä käsin. Palvelut ovat haisusaunoineen samat kuin Vitóriassa, mutta tuplasti isompia ja enemmän. Ravintoloita on kaksi, suihkuja useita ja uima-allas on ainakin kolme kertaa niin iso kuin Vitóriassa. Vartioituja porttejakin on kaksi. Satamamaksu on kalliimpi, 19 euroa/vrk kolmena ensimmäisenä päivänä, sitten 30 euroa/vrk. Täällä ei kannusteta pidempään oleskeluun. Klubi on vähän liian iso minun makuuni, mutta kaikki toimii, on siistiä ja turvallista. Lasse pitää jollaansa vedessä perämoottori perässä ilman lukkoa!
Jahtiklubin koosta (ja ehkä maineesta) kertoo sekin, että sunnuntain presidentinvaaleissa yksi klubin saleista oli äänestyskäytössä.
Charitas jahtiklubi Niteróissa.
Lähdimme eilen tulopäivänä lähiravintolaan syömään. Otimme puolitoista annosta ja siitä jäi puolet syömättä. Brasiliassa ruokaa on liikaa, olutpullot ovat yli puolen litran vetoisia ja caipirinhat (brasilialaista sokeriruokoviinaa, sokeria, limeä ja jäitä) vahvoja - ainakin eilen aamuisesta päänsärystä päätellen.
Naudanpihviä, possunpihviä, kanaa ja makkaraa liskukkeineen sekä "iltapäivä"olutta (Itaipava) - siinä sunnuntai-iltapäivämme.
Lähdimme kuitenkin heti aamulla hoitamaan kirjautuimisia Rion puolelle. Lahden yli kulkee lauttoja, menimme nopealla kantosiipialuksella (4,30 euroa) ja palasimme rahvaan hitaalla lautalla (1 euro). Capitania löytyi helposti ja englantia puhuva upseeri hoiti paperit nopeasti kuntoon meidän odottaessa sisäänkäynnin luona. Policia Federalia (maahantuloviranomainen) ei olisi löytynyt ilman Lassen apua. Hän oli etsinyt paikan jo edellisellä viikolla ja saanut samalla kertaa tulo- ja lähtöpaperin. Me saimme pyynnön tulla ennen lähtöä uudestaan - saa nähdä viitsimmekö. Vitóriassa jäi tämä instanssi käymättä, mutta ei siitä tullut mitään huomautusta, tosin jo Salvadorin paperissa luki, että olemme menossa Rioon. Ilmeisesti he eivät katso päivämääriä tai sitten luulevat matkan kestävän normaalistikin 20 päivää.
Huomenna on turistipäivä, toivottavasti pilvetön, jotta saamme hyviä valokuvia.
Rio de Janeiro. Jeesus pilvessä.
Dilma Rousseff valittiin uudelle nelivuotiskaudelle. Liittovaltion presidentillä on paljon valtaa, hän nimittää ministerit, keskuspankin pääjohtajan ja korkeimman oikeuden tuomarit. Brasiliassa 18-64-vuotiainen on pakko äänestää, laistaminen voi johtaa esimerkiksi passin menetykseen.
Kolistelimme bussilla keskustaan, jota nimitetään myös historialliseksi, mutta vanhoja taloja sai etsiä kartan kanssa. Vitória on perustettu 1500-luvulla, jonka jälkeen eri aikakausien rakennukset ovat vallaneet vanhan keskustan ja levittäytyneet koko saarelle. Ilman kokonaisuutta ei oikein voi puhua historiallisesta keskustasta. Lähdimme pongailemaan rakennuksia, mikä toimi hyvin sekavaan keskustaan tutustumisena. Täällä oli toisenlainen kaupunki kuin jahtiklubin alueella. Kauppoja, kuppiloita, katukojuja, roikkuvia sähköjohtoja, roskia, kulkukoiria, penkille uuvahtaneita. Ihmisten ihonväri oli tummepi ja vaatetus vähemmän muodikasta. Pääkaduilla bussit ja autot kaahasivat, pakokaasu leijui ilmassa ja melu oli kova. Kapeilla kujilla vanhat ukot istuivat juttelemassa.
Kun olimme kiertäneet tarpeeksi monta vanhaa rakennusta, söimme maukkaat, isot pasteijat kuppilassa, ostimme uuden paistinpannun ja ajoimme bussilla takaisin "oman" kaupunginosamme rauhaan.
Jesuiittojen koulurakennus (rak. 1551) oli parhaassa kunnossa.
Katedraalia kunnostettiin. Sinne johtivat kahdet portaat, jotka myös
olivat historiallinen nähtävyys.
Keskustassa oli enemmän elämää kuin jahtiklubin alueella.
Pienimuotoinen yksityisyrittäjyys kukoistaa. Kadun varsilla myydään
kaikenlaista hedelmistä sateenvarjoihin, kookousjuomasta ja avaimiin.
En tiedä kumpi aiheuttaa vaivautuneemman olotilan, köyhyys vai vauraus. Salvadorin kerjäläisten ja narkkareiden keskellä tuli huono omatunto omasta hyvinvoinnista. Mutta tunnen itseni vaivautuneeksi myös täällä Vitórian varakkaiden veneilijöiden keskellä.
Monella veneilijällä on oma marinero, palvelija, joka huoltaa ja pesee veneen (jotkut päivittäin). Marinero lähtee mukaan viikonloppuna, hoitaa kiinnitysköydet, lepuuttajat ja jollan. Viikonloppuisin marinero pukeutuu valkoisiin vaatteisiin, satamahommissa harmaisiin. Veneilijät ovat valtaosin vaaleaihoisia, marinerot tummia. Ajatus omasta venepalvelijasta ei oikein istu suomalaiseen veneilykulttuuriin. Veneet eivät ole mitään megajahteja, vaan suurin osa 35-40-jalkaisia kalastusveneitä.
Toisaalta työ saattaa olla mukavaa tai arvostettuakin. Ainakin veneily ja klubitouhu työllistää täällä enemmän kuin Suomessa. Klubilla on kymmeniä työntekijöitä, jotka
lakaisevat, pyyhkivät pöytiä, hoitavat kasveja, puhdistavat uima-allasta
ja pitävät satamaa kunnossa. Lisäksi toimistossa ja ravintoloissa on
väkeä. Portilla istuu yleensä kolme miestä, vartijoiden lukumäärää en
tiedä.
Veneily on harvojen harrastus, sillä tämä jahtiklubi on ainoa
noin 300 000 asukkaan ydinsaarella. En tiedä jäsenmäärää, mutta
oheispalveluista (uima-allas, sauna, kaksi ravintolaa, lasten
leikkipaikka, grilli) päätellen tänne tullaan viettämään viikonloppua,
vaikka ei omistaisi venettä. Veneitä on ehkä noin sata.
Huomenna suuntaamme 250 merimailin päässä olevaan Rioon. Matkalla on pari huomiota vaativaa kohtaa, Sao Tomen matalikko, jonka liepeillä on arvatenkin taas puisia kalaveneitä (eivät näy tutkassa) sekä vilkas laivaliikenne, sekä Cabo Frion niemenkärki, joka on syytä kiertää hieman ulompaa sekavan aallokon vuoksi.
Vitória, Espiríto Santo -osavaltion pääkapunki, on monessa Salvadorin vastakohta: siistiä, vaurasta, turvallista. Autot pysyvät kaistoillaan, jalankulkijoille on suojatie ja liikennevalot. Jalkakäytävillä ei ole monttuja eikä kukaan makaa sillä tiedottomana. Epämääräistä porukkaa ei näy, mutta sen sijaan kadunlakaisijoita runsaasti. Kiloravintolat tarjoavat laitosruuan sijaan kaikkia maailman makuja.
Vitória (1,7 milj. asukasta) onkin yksi Brasilian turvallisimmista suurkaupungeista. Miten se on saatu aikaan, en tiedä, ja varmasti täälläkin on erilaisia alueita kuin tämä jahtiklubin tienoo, joka on kokoelma Espoon Kuusisaarta, Lehtisaarta ja Tapiolaa. Jotain Lauttasaarimaistakin löytyy: Vitórian ydin on saarella ja pitkät sillat kuuluvat maisemaan. Rantoja reunustaa pyörä- ja kävelytie, jolla varakkaan oloiset ihmiset lenkkeilevät. Pyöritie on kätevä. Poljimme perjantaina rantaa pitkin 15 minuutin matkan Capitaniaan kirjautumaan (samalla sisään ja ulos, hyvä).
Larun silta? Vitóriassa on hyvät pyörätiet.
Kilosushi. Valitse mitä haluat ja maksa painon mukaan.
Jahtiklubi Espirto Santossa on muuten hyvät palvelut (wlan, lämmin suihku, sauna, uima-allas, ravintola, vartiointi, hinta 3,50 e/hlö/vrk), mutta sataman kolme vieraspaikkaa ovat käyttökelvottomia kovilla pohjoisen puoleisilla tuulilla. Kahden tyynen päivän jälkeen alkoi puhaltaa pohjoisesta ja hieman huolissamme lähdimme Capitaniaan. Manta oli perä tuuleen kiinni poijussa. Keulan pukspröötti oli korkean lautalaiturin tasalla, joten kerrankin kulkeminen oli helppoa.
Kun palasimme Capitaniasta, porttivahti alkoi selittää katkenneesta köydestä jotain. Poljimme vauhdilla laiturille, vaikka alueella ei saa pyöräillä. Yksi marinero piti Mantan keulaa kiinni, kaksi työnsi jollalla kyljestä ja yksi oli avotilassa sitomassa poijuun uutta köyttä – joka oli fokan rullaköysi!
Poijuköysi oli hinkkautunut poikki ja keula ottanut laituriin. Meillä oli varmistuksena köysi perästä sivuttain laiturissa kiinni, joten sen enempää vahinkoa ei ollut tapahtunut. Laiturista oli muutama laudanpää irronnut ja lyhentynyt, pukspröötissä oli keltaista maalia. Onneksi oli ylävesi, sillä alavedellä kaiteet ja ajovalo ovat laiturin tasalla. Tutkimme myöhemmin vahvan köyden mystistä katkeamista. Hankauskohta oli kaiken lisäksi muoviputken suojaama. Köysisilmän reuna on jotenkin hioutunut teräväksi ja se on leikannut sekä muovin että köyden poikki. Poijuhaka meni sen tien, ilmeisesti pohjaan.
Tyynellä kelillä vieraspaikassa saattoi olla...
...mutta pohjoistuulella, joka on vallitseva, paikka oli vähintäänkin
epämukava, jopa vaarallinen. Kuvassa ei näy, kuinka vene keikkuu.
Olimme ainoa vierasvene.
Vene saatiin uudestaan kiinni, mutta oli selvä, ettemme voineet jäädä tällaiselle paikalle niin kauan kuin tuuli pohjoisesta. Vene keikkui, keula souti ylös-alas ja aallot hakkasivat perään niin, että pelkäsimme pakoputkesta menevän vettä koneeseen. Toista paikkaa ei ollut tarjolla emmekä ymmärtäneet marineron portugalista mitään.
Klubi on vastikään rakennuttanut uuden laiturin venepaikkoineen, mutta ne ovat vielä surkeampia kuin vieraspaikat. Laiturirakennelma seisoo pylväiden varassa ja päästää aallokon altaaseen. Uusi satama-allas olikin tyhjä lukuun ottamatta yhtä paikallista moottorivenettä.
Tuuli oli niin navakka, ettei lähteminen olisi ollut helppoa, ainakaan ilman marinerojen apua. Ennusteen mukaan tyyntyisi yöksi, joten jäimme seuraamaan tilannetta. Illalla helpotti ja päätimme siirtyä läheiseen ankkurilahteen aikaisin aamulla. Herätys kello 4.30, nopeat kahvit ja viideltä kaikki neljä laituriköyttä sekä kaksi poijuköyttä oli irrotettu ja ajelimme auringon noustessa pienen saaren (Ilha do Frado) ympäri suojaiseen poukamaan. Täydellinen paikka! Nukuimme hieman lisää ja söimme päivän toisen aamiaisen (paistobanaania, munia ja makkaraa sekä jälkkäriksi mangoa).
Kartassa 1,7 m syvyys, todellisuudessa 4 m.
Ruskea viiva on matala silta.
Päivän kuluessa tuuli alkoi taas ujeltaa reilua 10 sekuntimetriä, mutta olemme hyvässä suojassa. Vettä on alla 4 m, kettinkiä ulkona 20 m, hyvä pito, ei svelliä, vaikka tuuli vinkuukin mastossa. Lahti on täyttynyt vapaapäivää viettämään tulleista paikallisista veneistä. Rannoilla on ihmisiä ja vesillä kanootteja, SUP-lautoja ja uimareita. Ainoa haitta on meluisa diskomusa, mutta se on pientä verrattuna laituria hakkaavaan veneeseen. Ja illaksi toivottavasti hiljenee.
Kilpikonna kävi ruokailemassa poijullamme ja näimme useita
konnia ankkurilahdessa.
Lauantaina parhaimmillaan parikymmentä venettä vietti päivää lahdella.
Iso valkoinen vene oli pahin meluaja, sillä oli valtavat kaiuttimet avotilassa.
Taustalla yksityisasuntoja, joiden kaltaisia ei Salvadorissa näkynyt.
Vähän ennen Vitóriaa tiemme Larsin (s/y Arianna) kanssa erkanivat. Ennen sitä Lars heitti meille lämpimän leivän! Kyllä maistui! Oli mukava purjehtia samaa matkaa. Toivottavasti vielä tapaamme.
Vielä on jatkettava kertomusta paikallisen SIM-kortin ostosta. Kävimme torstaina ostoskeskuksessa, jossa on useiden operaattoreiden liikkeitä. Päätimme kysäistä yhdestä, josko olisi mahdollista ostaa prepaid SIM. "Juu kyllä, mutta ei täältä, vaan tuolta vaatekaupasta", oli vastaus. Luulin ymmärtäneeni englanti-portugalia väärin. "Ropas?", äimistelin, siis VAATEkaupasta?. Sieltäpä sieltä ostimme kädenkäänteessä SIM-kortin (3,30 euroa) ja siihen 33 eurolla arvoa. Tuli ehkä liioiteltua arvon latauksessa, sillä netin käyttö maksaa noin 0,30 euroa vuorokaudessa. Puhelinta on käytetty netin lisäksi soittamiseen ja tekstareihin. Tekstarin lähettäminen ja puhelun vastaanottaminen Suomesta maksavat kummatkin noin 0,30 euroa/kpl. Nyt kelpaa olla ankkurilahdessa, kun on oma 3G-yhteys.
SIM-kortin ostamiseen liittyvä viestintä kuvastaa muutakin kokemaamme kanssakäymistä Brasiliassa. Jollet osaa kysyä oikein, et saa tietoa. Oma-aloitteisesti ihmiset eivät ole kovin avuliaita. Kummassakin satamassa kaikki tieto wlanista viranomaisiin on pitänyt erikseen kysyä, vaikka samat asiat koskevat jokaista vierasvenettä.
On unohtunut kirjoittaa, että AIS lakkasi toimimasta. Viimeksi se oli toiminnassa Salvadorissa, kun seurasimme Ariannan saapumista satamaan (2.10.). Kun viikkoa myöhemmin lähdimme Salvadorista, ei kartalla ollut yhtään AIS-kohdetta. Laitteen valot eivät vilku, mikä viittaa siihen, ettei se vastaanota tietoa. Antenni ja johdot on tarkistettu eikä päällisin puolin näy vikaa.
Salvadorista - tai tarkemmin Itaparicasta, jonne kuitenkin päädyimme Ilha Bom Jesuksen sijaan - purjehdimme 2,5 päivässä (300 nm) Abrolhos-saarille yhdessä s/y Ariannan Lassen kanssa. Abrolhos-saaria ympäröivät laajat koralliriutat, josta myös nimi, "abra los oyos eli avaa silmät" on peräisin. Näillä vesillä on pidettävä silmät auki karikoiden varalta. Varsinkin, kun C-Mapin plotterikartta ei pitänyt paikkaansa, vaan heitti 0,2 nm.
Abrolhos saaren majakka on rakennettu 1861.
Purjehdimme Salvadorista yhtä matkaa s/y Ariannan kanssa. Veneiden vauhti oli sama, vaikka koko ja materiaali eri. Arianna on 47-jalkainen Jeanneau.
Puuttomia, matalia saaria on neljä. Suurimmalla, Santa Barbaran saarella on laivaston ja luonnonsuojelualueen toimipisteet. Sen edustalla on yksi ankkuripaikoista, aika avoin lahti, jonne on laitettu viisi poijua vierailevia veneitä varten. Lasse ankkuroitui, me otimme viimeisen vapaan poijun. Muut veneet näyttivät olevan sukellusporukoita, joille täällä on tilaus, sillä laitesukellusta saa harrastaa luonnonpuistossa vain opastetusti.
Ankkurilahdessa oli poijuja sekä tasainen hiekkapohja ankkuria varten.
Laivaston väkeä asuu saarella kahdeksan. Vesi on sadevettä, sähkö tehdään dieselgeneraattoreilla ja yhteydet toimivat satelliitilla.
Pääsimme majakkaan juuri ennen auringonlaskua.
Koralliriuttojen vuoksi Abrolhoksen alueesta tehtiin vuonna 1983 merenalainen luonnonpuisto. Täällä kasvaa kotoperäinen sienikoralli, mussimilia braziliensis. Liikkumista omalla veneellä ei ole kielletty, mutta tiettyjä sääntöjä pitää tietysti noudattaa. Alueella ei saa kalastaa, korallin päälle ei saa ankkuroida, edes bioroskia ei saa heittää veteen, mitään ei saa kerätä eikä saarille saa vielä alkoholia tai tupakkaa. Esitteen mukaan koralliesiintymä on Etelä-Atlantin suurin.
Kokeilin ensimmäistä kertaa kameraa veden alla. Vähän tähtäys haussa...
.... mutta osui kohdalle muutama kalakin.
Saarilla pesii erilaisia merilintuja, joista tunnistimme fregattilinnun, suulan ja kauniin pitkäpyrstöisen tiiran. Joku myrskylinnun sukulainen kaakatti illan pimetessä. Alue on ryhävalaiden synnytyssairaala. Antarktiksen valaat siirtyvät heinä- ja marraskuun väliseksi ajaksi tänne lämpimiin ja mataliin vesiin pariutumaan ja synnyttämään. Näimme useita valaita matkalla, mutta valitettavasti niin kaukaa, ettei valokuvaa saatu. Hienoa oli kuitenkin nähdä noiden Mantan kokoisten (12-14 m) valaiden heiluttelevan ja läiskivän neljä metriä pitkiä rintaeviään veteen. Muutama ponnisti vedestä korkealle ilmaan ja kaatui selälleen aiheuttaen valtavan loiskahduksen.
Olimme käyneet Salvadorissa Capitaniassa pyytämässä luvan nousta Abrolhoksella maihin. Asiointi hulppeassa Capitanian päämajassa oli hauska espisodi. Meidät ohjattiin parin nuoren, englantia puhuvan upseerin puheille ja kohta juttelimme purjehduksesta, Amyr Klinkistä, Suomen ja Ruotsin nähtävyyksistä ja vaikka mistä. Saimme luvan, mutta vain suullisesti.
Mutta takaisin Abrolhosin saarelle. Kun nousimme maihin, tuli sinisiin shortseihin ja likaiseen valkoiseen t-paitaan pukeutunut merisotilas tervehtimään. Hän puhui vain portugalia. Mitään lupaa hän ei kysellyt, mutta kerroimme että meillä oli Salvadorin Capitanian "permiso". Vastaanotto oli ystävällinen, liekö lupaa ollenkaan tarvittu. Paikalle tuli luonnonpuiston englanninkielentaitoinen vapaaehtoistyöntekijä, ja tieto alkoi kulkea paremmin. Meille tarjottiin opastuskierrosta saarella, mutta mieluummin iltapäivällä, sillä miehet tekivät aamupäivän rannalla töitä. Sekin selvisi, että merisotilas oli ollut saarella yli kaksi vuotta. Joka toinen kuukausi oli 10 päivän loma. Myös "jefe", komentava upseeri, tuli samanlaisissa rennoissa vaatteissa tervehtimään meitä kädestä pitäen. Saarella on kaikkiaan kahdeksan henkeä laivaston väkeä.
Lähdimme takaisin veneelle ja uimaan. Snorklasimme vasta nyt ensimmäistä kertaa tällä matkalla. Vesi oli kirkasta ja lähellä poijua alkoi rantakoralli pikku kaloineen. Ulompana on varmasti upeimmat alueet.
Alkuillasta pääsimme sovitusti tutustumiskierrokselle sekä vuonna 1861 rakennettuun majakkaan. Ilta päättyi merimiespihvi-illalliseen Mantassa. Kerrassaan mukava paikka.
Tiistaina jatkamme matkaa kohti Rioa, mutta jälleen tulossa on matalapaine tai rintama vastatuulineen. Saattaa olla, että matka katkeaa sen vuoksi Vitóriaan.
Lisäys torstaina: Vitórian jahtiklubilla on hyvät palvelut saunasta wlaniin. Sää näyttää oikuttelevalta, juuri nyt täysin tyyntä ja sateisen oloista. Katsotaan, koska jatketaan.
Capitania sujui hienosti: meidät kirjattiin samalla kertaa sisään ja ulos. Iltapäivällä lähdimme taksilla Barran kaupunginosaan ostoskeskukseen ja ruokakauppaan. Ostarilla oli neljä puhelinoperaattoriliikettä, mutta emme pystyneet yhdestäkään ostamaan sim-korttia. En tiedä syitä "nao possible" vastaukseen. Periaatteessa se on mahdollista, koska ruotsalainen Lars on ostanut kännykkäänsä simin ja käyttää sillä nettiä, se vaan on hyvin hidas. Kävin vielä seuraavana päivänä liikkeessä, jossa asiaa oli aloitettu, mutta nyt heidän systeeminsä oli kaatunut eikä sim-korttia voinut aktivoida. Jätämme siis toiveen mokkulasta ja paikallisesta sim-kortista tähän. Netti toimii ajoittain, hyvä sekin.
Ruokakauppa oli kohtuullinen, liha edullista, juuston kilohinta (10 euroa/kg) lihaa kalliimpi. Ostimme aikamoisen satsin ruokaa: lihaa, makkaraa, leipää, vihanneksia, hedelmiä, munia, juustoa, kinkkua, kanaa, olutta, paikallista sokeriruokoviinaa... yhteensä 130 euroa, mielestämme edullista. Löysimme vakuumipakattua lihaa ja makkaraa, joka säilyy pitkään. Niitä ostettiin testattavaksi useampia.
Hanski on taas kerran huoltanut ja tiivistänyt kaikki kattoluukut, minä olen pessyt pyykkiä ja hoidellut nettiasioita, postia ym. kertyy kuukaudessa. Nyt on tarkoitus jättää tämä kaupunki ja mennä ankkuriin läheisen saaren kupeeseen nimeltä Hyvä Jeesus (Ilha Bom Jesus). Sieltä sitten kohti Rioa.
Näkymä vanhasta kaupungista satamaan. Vasemmalla hissi.
Kadulla myydään kaikenlaista hatuista kookospähkinöihin.
Salvadorissa kaikki on hidasta. Emme saaneet maahantulomuodollisuuksia hoidettua loppuun viime viikolla, koska tullipaperin saaminen kesti kaksi päivää. Ehkä joskus kirjoitan tästä farssista, jonka aineksiin kuuluivat kaksi venettä ja tietokonelomake. Lähdimme nimittäin yhdessä ruotsalaisen Larsin kanssa viranomaiskierrokselle ja se oli virhe. Kahden veneen paperit menivät sekaisin, mutta syy oli myös lomakkeessa ja sen täyttäjässä. Kohtaan "matkatavara, jonka arvo ylittää 3000 dollaria", merkattiin lopulta vene ja sen arvo.
Kolmas viranomainen, Capitania eli laivaston satamaviranomainen on vuorossa huomenna maanantaina. Sitten voikin jo samalla aloittaa uloskirjausprosessin, sillä sään puolesta pääsemme keskiviikon paikkeilla jatkamaan. Brasiliassa kirjaudutaan sisään ja ulos joka satamassa. Luulen, että tulemme välttelemään satamia.
Salvadorin vanhaan kaupunkiin pääsee hissillä (kapea rakennus keskellä).
Vasemmassa laidassa kauppahalli, jossa myydään käsitöitä, kankaita ja vaatteita.
Kaksi päivää kova etelätuuli ja rankkasade riepotteli meitä. Kelin seurauksena sataman vesi velloo ja veneet liikkuvat ja nytkähtelevät holtittomasti laiturissa eteen, taakse, sivulle. Köydet ja knaapit ovat kovilla - sekä hermot. Jatkuva nykiminen ja narina ottaa koville ja herättää yöllä. Veneessä on kuin merellä, tulin hieman merisairaaksi tänään pahimpaan aikaan. Kaksi joustinta katkesi, yhdessä köydessä meillä on vanha autonrengas joustimena, kuten kaikilla paikallisilla. Uimataso on vääntynyt, kun perä otti alavedellä laituriin. Juu, on siellä kaksi pallofendaria, ei auttanut. Tuuliperäsin oli nostettu jo tullessa turvaan.
Tullissa jaksoimme vielä hymyillä, vaikka kuuden tunnin istuminen meluisassa aulassa huonolla penkillä ja lomakkeen toistuvat täyttämiset ottivat välillä koville. Odotus oli kuin huonosta näytelmästä sekin. Talossa oli meneillään remontti ja korvissa kaikui kivipora. Säännöllisin väliajoin yhdestä ovesta toiseen käveli rakennusmies kaksi hakitelinettä olkapäällä. Pöydän takana istui luotiliiveihin pukeutunut, pistoolilla varustettu naisvartija.
Mutta lopullisesti hermot menivät, kun yritimme ostaa sim-korttia iPadiin ja mokkulaa PC:lle. Marinan netti ei toimi (lukuun ottamatta paria tuntia lauantaina täysin yllättäen). Tämä päivitys on siis edelleen tehty SSB:llä ja on siksi lyhyt ja kuvaton. Mokkulaoston vaiheet ovat pitkät, polveilevat, absurdit, uskomattomat. Kiteytettynä: kaupassa esillä olevan mokkulan osto ei yksinkertaisesti onnistunut sen neljän tunnin aikana, jonka jaksoimme yrittää. Se oli kuin painajaisuni, jossa soittaa puhelimella pääsemättä mihinkään tai on juostava, mutta jalat eivät toimi. Kun passiani oli tutkittu puoli tuntia ja kysytty äitini nimeä, luovutimme. Silloin kaupan kohde ja hinta olivat jo selvillä, mutta emme kestäneet yhtään enempää. Lisäksi alkoi tulla pimeä, eikä tässä kaupungissa ole viisasta liikkua pimeällä.
Salvador on laajalle levinnyt parin miljoonan asukkaan kaupunki, josta näemme tietysti vain pikkuruisen osan. Sataman yläpuolella kohoaa vanha kaupunki, jossa on pieniä hotelleja ja turistikauppoja. Sataman ympäristö on vilkas liikealue (pankkeja, apteekkeja, kahviloita, yliopistorakennuksia sekä se puhelinoperaattoriliike). Autot ajavat kovaa, suojateitä on vähän eikä se takaa turvallista ylitystä. Täällä voi nähdä nuoren miehen nukkumassa keskellä katukäytävää. Huumeet ovat yksi syy rikollisuuteen ja turvattomuuteen. Kaikkialla on aseellisia vartijoita. Marina-alue on aidattu ja vartioitu. Kuljen kadulla ilman koruja, kelloa, laukkua ja lompakkoa, vain vähän rahaa taskussa.
Lähin ruokakauppa on taksimatkan päässä, siellä emme ole vielä käyneet, mutta ostimme katukauppiaalta hedelmiä ja vihanneksia ja leipomosta valkoista mautonta hötöleipää. Suihkuvesi on kylmää ja vesijohtovesi juomakelvotonta. Sähkö toimii. Pyykki haettiin toimistolta päivän myöhässä, toivottavasti saamme sen takaisin ennen keskiviikkoa. Onneksi lähellä on viihtyisä ruokapaikka, jossa olemme kahdesti lounastaneet (ruoka yht. 20 euroa). Kokeilimme myös kilokahvilaa eli buffet-ruokalaa, jossa hinta määräytyy ruoan painon mukaan. Nälkä lähti halvalla (yht. 7 euroa), mutta muovituoli-loisteputkisali oli kolkko paikka.
Kiinnityimme Salvadorin Marina Terminal Nauticoon kello 18 UTC aikaa (15 paikallista). Lokiin oli kertynyt 2320 merimailia ja aikaa kulunut 17 vrk 9 tuntia. Yläpuolella kohoaa kaupunki, sen äänet ympäröivät meitä. Satamassa on kaksi puolityhjää laituria. Olemme ainoa vierasvene. Huomenna viranomaiskierros. Wlan ei toimi marinassa, joten kuvia varten on löydettävä joku nettipaikka. Lisää tekstiä tulee, kunhan olemme mukautuneet taas maaelämään.
