Vieraanvaraisuutta ja apua

Irlannissa ollaan vieraanvaraisia: lähes joka kylässä ja ankkurilahdessa on maksuttomia poijuja vierasveneille. Poijussa on visitors mooring -tekstin lisäksi mainittu painoraja, tähän mennessä se on ollut 15 tonnia. Olemme nauttineet vieraanvaraisuudesta koko viikon, mikä on ollut hyväksi yöunelle (ei pelkoa ankkurin rekaamisesta) ja taloudelle. Jälkimmäistä onkin syytä parantaa, sillä olemme kuluttaneet kahden ensimmäisen kuukauden aikana noin puolen vuoden budjetin. Tarkalleen ei uskalla edes laskea. Vie tietysti enemmän rahaa olla maissa kuin merellä. Ja niin olemme tehneet: ensimmäisiin kuukausiin sisältyy vain yksi vaivainen 190 merimailin yöpurjehdus ja lukuisia marinamaksuja. No, tämä alku on kuin lomaa, jolloin joka penniä ei lasketa.

 

Ensimmäinen oikea ompelutyö, Irlannin vieraslippu.

Ensimmäisessä poijupaikassa pohjoisrannikolla meillä oli treffit s/y Andromedan Piven ja Kyöstin kanssa. Oli hauska vaihtaa kokemuksia suomeksi. Andromeda oli tulossa etelästä vuoden reissu takanaan. Olimme lainanneet heille ennen lähtöä Skotlannin merikarttoja ja nyt saimme kevennettyä Mantaa pinolla Skotlannin satamaoppaita. Andromedan blogi on muuten yksi lemppareistani.

Viikko Irlannissa on ollut leppoisaa päiväpurjehdusta (tai moottorointia) kylästä toiseen: Sheep Haven, Aran Mhór, Church Bay, Killybegs. Vedet ovat täynnä rapumertoja, joten pimeällä ei viitsi liikkua. Kaikki kylät ovat olleet erilaisia: ensimmäinen oli Irlannin kanariansaaret valkoisine hiekkarantoineen ja lomanviettäjineen (joo, hekin olivat aika valkoisia). Kylässä kasvoi jopa palmuja, meille tuli ihan kanarianolo. Aran-saari oli tavanomainen kylä omine puuhineen. Killybegs on Irlannin suurin kalasatama, missä oli tiettyä viehätystä. Isot ja vauraanoloiset alukset makasivat nyt satamassa, sillä vilkkain kalastuskausi on talvella.

Haluamme käydä maitse Dublinissa itärannikolla ja valitsimme Donegal Bayn rannalla olevan Sligon lähtöpaikaksi junayhteyden vuoksi. Lähdimme Killybegsistä 30 merimailin päässä olevaan Sligoon keskiviikkona. Moottoripurjehdimme reilua viittä solmua kohti jokisuistoa, josta alkaa kapea ja matala reitti kaupunkiin. Silloin jysähti. Ensimmäinen ajatukseni oli, että olemme ajaneet karille. Olin sisällä enkä nähnyt kaikua. Täällä on purjehdusoppaan mukaan kartoittamattomia matalikkoja. Mutta ei, Hanski huusi avotilasta, että vettä on alla 20 metriä. Vasta silloin älysin, että kone oli sammunut. Oliko potkuri irronnut? Ajatus oli mielessä Pantheran kokemuksen vuoksi. Muistui mieleen myös norjalaisen Motus Vivendin törmäys johonkin, mikä pudotti peräsimen akseleineen keskellä Atlanttia. Oliko se peräsin, oliko meillä vuoto? Ainakaan yksikään kolmesta pilssipumpun merkkivalosta ei palanut. Hanski tuli sisään tarkastamaan akselia ja mahdollista vuotoa. Yritin samaan aikaan ohjata, mutta vene ei totellut lainkaan. Purjeet olivat ylhäällä ja 4-5 m/s itätuuli veisi meitä helposti poispäin rannasta. Paitsi että emme liikkuneet mihinkään. Olimme kiinni jossain, luultavasti uponneessa rapumerrassa. Näimme sinisen köyden syvällä perän takana, siihen ei ylettynyt keksillä. 

Toinen poijuista tuli esiin kun Mantaa hinattiin taaksepäin.
Poiju oli täynnä vettä eikä siis kellunut.

Näillä vesillä on loistava pelastus- ja radioasemaverkosto. Kutsuimme paikallista radioasemaa eikä kulunut kauan, kun he ilmoittivat, että apu on tulossa. Näköetäisyydellä oleva perämoottori-pulpettivene ajoi viereen vielä kun puhuin VHF:ssä. Olimme ohittaneet kalassa olevan viiden nuoren porukan hetki sitten. Hanski huusi heille, että kaikki hallinnassa, apu on tulossa. Pojat vastasivat siihen, että me olemme se apu. 

Kun hinaus ei saanut meitä irti, kaksi pojista tuli Mantaan auttamaan.

Pojat vetivät veneellään Mantaan siihen suuntaan, johon näimme rapumerran köyden menevän. Ajattelimme köyden tulevan pintaan, mutta sinne pullahtikin pieni vaaleanpunainen poiju. Yritimme vetää poijusta lisää köyttä esiin, mutta se oli jumissa. Ei auttanut kuin katkaista köysi. Ei mitään vaikutusta. Olimme edelleen ankkuroituneita rapumertaan. Kelasimme hinausköyden sisään ja Hanski alkoi riisua vaatteita: oli sukellettava katsomaan. Vesi oli 17-asteista, mutta märkäpuku olisi tietysti ollut mukava. Pukua ei ollut, Hanski oli kasvanut edellisestä ulos. Pojat tarjoutuivat sukeltamaan eikä Hanski pannut sekuntiakaan vastaan. Niinpä Will, lomalla kavereiden luona, riisui housut ja fleecen, laittoi Hanskin maskin kasvoilleen ja lasketui veteen.

Köysi oli kietoutunut potkurin ympärille. Se oli aiheuttanut äkkipysähdyksen ja jysäyksen. Aikamoiset painot merrassa, että se pystyy pysäyttämään 14 tonnin veneen 5-6 solmun vauhdista. Ehkä upponneessa merrassa oli tuhat onnetonta rapua raatona. Will leikkasi puukolla potkurin ja Mantan vapaaksi. Jihuu! 

Will sukelsi veteen Hanskin puolesta.

Samalla radioaseman hälyttämä pelastusvene ehti paikalle. Kolme kypärään ja pelastuspukuun pukeutunettu naista totesi, että tilanne oli ratkennut. Rib-vene saattoi meitä kuitenkin jonkin matkaa varmistaen, että ohjaus ja kone toimivat. 

Pelastusvene saapui varmistamaan, että kaikki on ok.

Kiitimme poikia nestemäisen lämmikkeen muodossa. Olimme touhun lomassa saaneet heiltä osan kalansaaliista, viisi pientä makrillia ja ison turskan. Toivottavasti he saivat mukaansa myös hyvän tarinan kerrottavaksi illalla pubissa.

Me jatkoimme ylen tyytyväisinä kohti Sligoa. Jos kyseessä olisi ollut potkuri- tai peräsinrikko, olisi pitänyt kääntyä takaksi Killybegsiin, missä on helppo sisäänajo ja telakka. Sligoon puolestaan johtaa kapea ja erittäin matala jokiuomareitti, jota moottoroimme puolitoista tuntia. Kiinnityimme kauniin kahvelipurje-puuveneen kylkeen ja huokaisimme. Illalliseksi nautimme voissa rapeaksi paistettuja makrillifileitä ja keitettyjä perunoita.