Kolmisen
viikkoa Irlannin länsirannikolla on ollut mukavan leppoisa – lukuun ottamatta
rapumertoja! Takertumisen jälkeen tähystys on ollut niin intensiivistä, että
päivän lopulla on aivan kuitti. Normaalisti näin tyhjällä merellä vilkaisu silloin
tällöin riittäisi, mutta poijut, milloin minkäkin kokoiset ja väriset, eivät
näy pitkälle.
Punaisella reittimme Irlannin ilmatieteen laitoksen karttapohjalla (met.ie). |
Sligosta
purjehdimme parin ankkurilahden (Broad Haven ja Ballynakil) kautta Aransaarille
Galwayn lahden edustalle. Saaret, varsinkin suurin (Inismore, iiriksi Árainn),
on vilkas turistikohde. Isot yhteysalukset tuovat päiväretkeläisiä, jotka
vuokraavat polkupyöriä, ajavat hevosrattailla tai minibussilla ympäri saarta ja
ostavat Aransaaren valkoisia villapaitoja.
Aransaaren länsirannikko murenee mereen vähitellen. |
Saari oli täynnä kivistä kasattuja aitoja. |
Saari
on matala, puuton ja loputtomien kiviaitojen kirjoma. Länsipuoli on pystysuoraa
kallioseinämää, jota meri syö hiljalleen. Kalliot (tai koko saari, en ole
varma) on Unescon luonnonperintökohde. Kallion päällä, aivan reunalla on
linnoitusraunioita, joista osa on jo vajonnut mereen. Jäi selvittämättä koska
ja ketä vastaan kivilinnoitukset on rakennettu, ja kuka ne rakensi. Keltit
saapuivat saarille muistaakseni noin 600-luvulla (j.a.a.), mutta linnoitukset
on turistitoimiston tytön mukaan rakennettu 1000-luvulla e.a.a.
Turisteista
huolimatta tietoa Aranin historiasta ei ollut helposti saatavilla. Nettiyhteys
oli pubin oikuttelevan wlanin varassa, joten ei tullut etsittyä tietoa
sieltäkään. Myös asukasluku jäi selvittämättä. Täällä kuulimme ensimmäisen
kerran iiriä arkitilanteessa. Killeanyn kylä (iiriksi Cill Einne) vaikutti
varsin vauraalta kivitaloineen ja hoidettuine puutarhoineen. Rantatietä
reunustivat jopa katuvalot. Ruokakauppa oli iso ja hyvin varustettu. Tulojen
täytyy tulla turismista, koska viljelymaata ei ole, lampaita ei enää pidetä eikä
kalastusaluksiakaan ollut muutamaa enempää. Ja luultavasti villapaidat
neulotaan koneellisesti Aasiassa.
Satamassa
oli niin uusi aallonmurtaja, ettei sitä ollut plotterikartassa tai
purjehdusoppaassa. Se suojasi mukavasti Killeny-lahtea. Keltaisia vieraspoijuja
oli useita, kaikki tyhjiä kun saavuimme, mutta muutama vene liittyi joukkoon
päivien kuluessa. Ja poijut olivat jälleen ilmaisia.
Pääsimme
vihdoin patikoimaankin, mikä teki todella hyvää. Loputon kivimuurimaisema vaan
alkoi ahdistaa: miljoona pinottua kiveä toi mieleen ankean raadannan. Selkä
tuli kipeäksi pelkästään kiviä katsoessa. Koko saari on kivimuurien verkottama.
Ne kulkevat saaren poikki rannalta toiselle, ympäröivät pienen pieniä
maaplänttejä ja reunustavat jokaista tietä ja polkua.
Aransaarelta
lähdimme viimeiselle Irlannin etapille, 80 merimailin päässä olevaan Dinglen
kaupunkiin, jossa on marina. Täällä on tarkoitus valmistautua avomeripurjehdukseen.
Reedsin mukaan Dinglen marinassa on wlan ja pesukone, mutta eipä ollut. No,
pääsin pyykkäämästä, kun veimme koko kasan pesulaan. Netti veneessä olisi ollut
tarpeen varsinkin säätietojen seuraamista varten, ja muutenkin mukava. Ollaan
siis pubi-netin varassa, täällä kun ei ole linja-autoasemaa kuten Sligossa –
siellä nimittäin oli wlan ja rauhallista istua. Eikä tarvinnut ostaa mitään.
Iiri on vähemmistökieli, mutta se on voimissaan länsirannikolla, varsinkin Aranilla ja Dinglessä, jossa katukyltit ovat ensin iiriksi, sitten englanniksi. |
Kolmen
viikon aikana olemme olleet kahdessa marinassa, Sligossa ja Dinglessä. Sligossa
maksoimme viidestä vuorokaudesta yhteensä 50 euroa, puolet listahinnasta.
Satamakapu oli myötämielinen matkapurjehtijoille. Dinglen hinta on 2
euroa/metri eli Mantalta 24 euroa/vrk. Siihen ei sisälly muuta kuin
laituripaikka.
Ilmaiset
poijut ja lukuisat ankkurilahdet ovat olleet ehdottomasti plussaa. Kun edessä
on kaupunkeja ja pakollista marinaelämää, on ollut hauska viettää aikaa
pikkukylissä ja luonnonmaisemissa. Maisemat ovat vaihdelleet vihreistä
kukkuloista draamaattisiin kallioihin. Sää on ollut kohtalainen, ei sateita
kuin vasta nyt, eikä kovia tuulia yhtä lukuunottamatta. Virrat ovat
keikuttaneet vain niemenkärjissä, joita täällä kylläkin riittää. Purjehdus
länsirannikolla jää kokemuksena plussan puolelle, ainoana miinuksena rapumerrat.
Mertojen runsaslukuisuudesta huolimatta emme ole löytäneet rapuja syötäväksi, ne
taitavat mennä suoraan vientiin.
Vuorovedestä on hyötyä: pääsimme ylävedellä suojaiseen lahteen 0,3 metrin kannaksen yli (Ballynakil). |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti