Sosiaalista kaupunkielämää

Olemme nauttineet. Lämmöstä, auringosta, espanjalaisesta kulttuurista, kaupungista sekä hyvästä seurasta. Kävimme aamukävelyllä Marina Coruñassa ja pongasimme kaksi Suomen lippua. Sen jälkeen seurustelu on ollut tiivistä s/y Afroditen (Dufour 455) Marja-Liisan ja Markun sekä s/y Homelessin (Allegro 27) Mikon ja Johannan kanssa.

Huomenna matka jatkuu. Edessä on kokonaista 35 mpk Cormen ankkurilahteen. Espanjan luoteisnurkka vaikuttaa kiinnostavalta purjehdusalueelta lukuisine jokisuineen (rias), lahtineen ja pikkukylineen. Ajatuksena on viettää alueella joitakin viikkoja.

La Coruñan kaupunkikuvaa nähtynä Hercules-majakasta.

Rooman vallan aikana rakennettu Hercules-majakka on edelleen toiminnassa.

La Coruña

Vau, mikä purjehdus! 537 meripeninkulmaa, 3 vuorokautta ja 10 tuntia. Keskivauhti (satamasta satamaan) 6,5 solmua. Vuorokausimatkat muutaman mailin yli 150 mpk, parhaana 164 mpk. Ja yhtenä päivänä porhallettiin 12 tunnissa 95 mpk!

Tuuli oli ensin lännestä, sitten pohjoisesta noin 10-15 m/s, aallokko samasta suunnasta, ei mitään jättiläismäistä. Iso enimmän ajan kakkosreivissä, genua reivattu, joskus auki kokonaan. Välillä fokka pelissä.

Ajoitus osui nappiin myös kuun osalta: lähes täysikuu nousi kun aurinko laski, joten oli hämärää kuin pohjoisen kesäyönä. Näki purjeet ja aallot hyvin. Varsinkin ensimmäinen yö oli lähes pilvetön ja upea. Delfiinit seurasivat Mantaa koko yön, tekivät pimeässä huimia ilmahyppyjä.

Kolmen tunnin vahtivuorot toimivat hyvin, saimme levättyä kumpikin riittävästi. Odotettavissa ollut lievä meritautini meni odotetusti pian ohi ja pystyin lukemaan kirjaa ja kokkaamaan.

Olemme Marina Nauticossa, siinä pienemmässä ja lähempänä keskustaa olevassa. Saavuimme siis eilen maanantaina 19.30 paikallista aikaa. Vastaanotto oli hyvin ystävällinen. Pääsimme suihkuun ja istuimme vielä hetken pimenevässä yössä nauttien hieman punaviiniä, oliiveja, salamia ja keksejä. Sen jälkeen oli ihana painua puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan pitkä ja keikkumaton yöuni.

Onpa mukava olla kaupungissa pitkästä aikaa!

Lisää myöhemmin.

Viikko vielä

Vene on nyt lähtökunnossa, Hanski on tehnyt huoltohommia ja minä olen täydentänyt ruokavarastoa - en ylenmäärin, koska edullisemman hintatason maahan ollaan menossa. Tankkasimme dieseliä ja hinta oli tähän mennessä edullisin, euron litra. Auto tuli laiturille, täällä Dinglessä ei ole venejakelupistettä, vaikka kalapaatteja ja muita paatteja riittää.

Ensimmäinen suunnitelma alkuviikon lähdöstä siirtyi, sillä sääikkuna on kaponen, kaksi matalaa vastatuulineen tulee peräkanaa. Mutta perjantain-lauantain paikkeilla näyttää siltä, että saamme korkeapaineen myötäiset reunatuulet. Lähdemme kuitenkin tänään Dinglestä. Vaikka laiturissa oleminen on ollut helppoa, voisi sanoa luksusta, alkaa 24 euron vuorokausimaksun raksutus hirvittää.

Sääfaksin ennuste perjantain ja lauantain väliselle yölle.
Korkeapaine tuo ennusteen mukaan useaksi päiväksi pohjoisen
puoleisia tuulia - toivotaan että se pitää kutinsa!

Hyvästi Irlanti

Kolmisen viikkoa Irlannin länsirannikolla on ollut mukavan leppoisa – lukuun ottamatta rapumertoja! Takertumisen jälkeen tähystys on ollut niin intensiivistä, että päivän lopulla on aivan kuitti. Normaalisti näin tyhjällä merellä vilkaisu silloin tällöin riittäisi, mutta poijut, milloin minkäkin kokoiset ja väriset, eivät näy pitkälle.

Punaisella reittimme Irlannin ilmatieteen laitoksen
karttapohjalla (met.ie).

Sligosta purjehdimme parin ankkurilahden (Broad Haven ja Ballynakil) kautta Aransaarille Galwayn lahden edustalle. Saaret, varsinkin suurin (Inismore, iiriksi Árainn), on vilkas turistikohde. Isot yhteysalukset tuovat päiväretkeläisiä, jotka vuokraavat polkupyöriä, ajavat hevosrattailla tai minibussilla ympäri saarta ja ostavat Aransaaren valkoisia villapaitoja.

Aransaaren länsirannikko murenee mereen vähitellen.

Saari oli täynnä kivistä kasattuja aitoja.

Saari on matala, puuton ja loputtomien kiviaitojen kirjoma. Länsipuoli on pystysuoraa kallioseinämää, jota meri syö hiljalleen. Kalliot (tai koko saari, en ole varma) on Unescon luonnonperintökohde. Kallion päällä, aivan reunalla on linnoitusraunioita, joista osa on jo vajonnut mereen. Jäi selvittämättä koska ja ketä vastaan kivilinnoitukset on rakennettu, ja kuka ne rakensi. Keltit saapuivat saarille muistaakseni noin 600-luvulla (j.a.a.), mutta linnoitukset on turistitoimiston tytön mukaan rakennettu 1000-luvulla e.a.a.

Muratti pehmensi hieman vaikutelmaa, mutta työ ja tuska huokui
edelleen muureista.

Turisteista huolimatta tietoa Aranin historiasta ei ollut helposti saatavilla. Nettiyhteys oli pubin oikuttelevan wlanin varassa, joten ei tullut etsittyä tietoa sieltäkään. Myös asukasluku jäi selvittämättä. Täällä kuulimme ensimmäisen kerran iiriä arkitilanteessa. Killeanyn kylä (iiriksi Cill Einne) vaikutti varsin vauraalta kivitaloineen ja hoidettuine puutarhoineen. Rantatietä reunustivat jopa katuvalot. Ruokakauppa oli iso ja hyvin varustettu. Tulojen täytyy tulla turismista, koska viljelymaata ei ole, lampaita ei enää pidetä eikä kalastusaluksiakaan ollut muutamaa enempää. Ja luultavasti villapaidat neulotaan koneellisesti Aasiassa.

Satamassa oli niin uusi aallonmurtaja, ettei sitä ollut plotterikartassa tai purjehdusoppaassa. Se suojasi mukavasti Killeny-lahtea. Keltaisia vieraspoijuja oli useita, kaikki tyhjiä kun saavuimme, mutta muutama vene liittyi joukkoon päivien kuluessa. Ja poijut olivat jälleen ilmaisia.

Vuorovesi oli neljän metrin luokkaa.

Pääsimme vihdoin patikoimaankin, mikä teki todella hyvää. Loputon kivimuurimaisema vaan alkoi ahdistaa: miljoona pinottua kiveä toi mieleen ankean raadannan. Selkä tuli kipeäksi pelkästään kiviä katsoessa. Koko saari on kivimuurien verkottama. Ne kulkevat saaren poikki rannalta toiselle, ympäröivät pienen pieniä maaplänttejä ja reunustavat jokaista tietä ja polkua.

Harvoin syödään ravintolassa, mutta Aranilla simpukat houkuttelivat.

Aransaarelta lähdimme viimeiselle Irlannin etapille, 80 merimailin päässä olevaan Dinglen kaupunkiin, jossa on marina. Täällä on tarkoitus valmistautua avomeripurjehdukseen. Reedsin mukaan Dinglen marinassa on wlan ja pesukone, mutta eipä ollut. No, pääsin pyykkäämästä, kun veimme koko kasan pesulaan. Netti veneessä olisi ollut tarpeen varsinkin säätietojen seuraamista varten, ja muutenkin mukava. Ollaan siis pubi-netin varassa, täällä kun ei ole linja-autoasemaa kuten Sligossa – siellä nimittäin oli wlan ja rauhallista istua. Eikä tarvinnut ostaa mitään.

Iiri on vähemmistökieli, mutta se on voimissaan länsirannikolla,
varsinkin Aranilla ja Dinglessä, jossa katukyltit ovat ensin iiriksi, sitten englanniksi.

Kolmen viikon aikana olemme olleet kahdessa marinassa, Sligossa ja Dinglessä. Sligossa maksoimme viidestä vuorokaudesta yhteensä 50 euroa, puolet listahinnasta. Satamakapu oli myötämielinen matkapurjehtijoille. Dinglen hinta on 2 euroa/metri eli Mantalta 24 euroa/vrk. Siihen ei sisälly muuta kuin laituripaikka. 

Vuorovedestä on hyötyä: pääsimme ylävedellä suojaiseen lahteen
0,3 metrin kannaksen yli (Ballynakil).

 Ilmaiset poijut ja lukuisat ankkurilahdet ovat olleet ehdottomasti plussaa. Kun edessä on kaupunkeja ja pakollista marinaelämää, on ollut hauska viettää aikaa pikkukylissä ja luonnonmaisemissa. Maisemat ovat vaihdelleet vihreistä kukkuloista draamaattisiin kallioihin. Sää on ollut kohtalainen, ei sateita kuin vasta nyt, eikä kovia tuulia yhtä lukuunottamatta. Virrat ovat keikuttaneet vain niemenkärjissä, joita täällä kylläkin riittää. Purjehdus länsirannikolla jää kokemuksena plussan puolelle, ainoana miinuksena rapumerrat. Mertojen runsaslukuisuudesta huolimatta emme ole löytäneet rapuja syötäväksi, ne taitavat mennä suoraan vientiin.

Vene-lehti

Keskiviikkona ilmestyy Veneen numero 9, josta alkaa juttusarja Purjehdus Patagoniaan. Lehtijutuissa kerron tarkemmin matkastamme ja tuntemuksistamme. Lue juttu lehdestä!

Astu varovasti unelmilleni

Sligo osoittautui kauniiksi ja mukavaksi pysähdyspaikaksi. Noin 20 000 asukkaallaan se on toiseksi suurin länsirannan kaupungeista Galwayn jälkeen. Galway onkin hyvä vertailukohde, sillä kävime siellä perjantaina. Etäisyys ei ole kuin 120 km, mutta matka kesti kolme tuntia suuntaansa. Bussi kierteli pikkukyliä ja tie oli aika kapea ja kuoppainen.

Sää oli mitä mainioin kaupunkiretkelle: merellä oli 20 m/s (8 boforin) vastatuuli. Manta oli tukevasti Sligon jokisataman ponttoonilaiturissa kiinni.

Sligon marinassa veloitus on 1,30 e/metri.

Galway on tunnettu keskiaikaisesta kaupunginosasta, jonka kapeilla kaduilla ei saa ajaa autolla. Kävelykadut ovat ravintoloiden ja pubien reunustamia ja ainakin nyt turistien kansoittamia. Meneillään oli laukkakisat, Galway Races, mikä oli vetänyt kaupungin täyteen. Kyse on hangonregatta-ilmiöstä: osalla oli mielessä hyvät bileet ennemmin kuin hevoset. Nuoriso makuupusseineen ja reppuineen oli vallannut nurmikot. Toisaalla näkyi nutturakampauksia ja upeita kesähattuja, enkä usko että ne olivat tavanomaista perjantai-lookia.

Galwayn vanhankaupungin kävelykatuja.

Kävelimme turistikatuja, jonotimme kahvia, söimme kalliit sämpylät katukahvilan keikkuvan pöydän ääressä ja napsimme valokuvia. Kävimme katedraalissa ja ihailimme kanavaverkoston vanhoja kivimuureja.

Ja tietenkin kävimme satamassa. Galway oli 2011-12 Volvo Ocean Race kaupunki, silloin satama oli varmaan enemmän elossa kuin nyt. Pievenelaiturit ovat kerrostalojen ympäröimässä poterossa, ei mikään viihtyisä paikka. Paikallisten lisäksi siellä oli kaksi ranskalaista venettä. Sataman suulla on sulkuportti.

Oli parempi vaihtoehto köröttää tänne kuusi tuntia bussilla kuin purjehtia pitkän lahden perukoille.

Tarkoitus oli vielä ajaa sightseeing-kierros, mutta ihmispaljous alkoi uuvuuttaa. Lähdimme suunniteltua aikaisemmin kotiin. Totesimme, että Sligo riittää meille, jätämme Dublininkin toiseen kertaan.

Sligossa on yhtäläisyyksiä Galwayn kanssa, mutta kaikki pienemmässä mittakaavassa. Joen reunalla kulkee viihtyisä kävelykatu, keskustassa on kuppiloita ja kauppoja. Sligossa sattuu juuri olemaan festari, joka tarjoaa ilmaiseksi musiikkia ja tapahtumia, jopa ulkoilmaleffoja, mutta sää on liian oikukkaan sateinen elokuviin. Mutta pubeissa soi illalla elävä musiikki.

Sligo on saanut nimensä kaupungin halki virtaavasta joesta.

 Täällä on myös paljon erilaisia patikointireittejä ja niistä hyvät kartat. Himoittaisi lähteä pidemmälle reissulle, mutta on säästä kiinni ehdimmekö.

Sligoon yhdistyy Nobel-runoilija William Butler Yeats (1865-193), joka vietti alueella paljon aikaa. Löysin sopivasti juuri lukemastani kirjasta (John Irving: Leski vuoden verran) yhden Yeatsin tunnetuimmista runoista, joka sopii mainiosti matkapurjehtijallekin:

Jos omistaisin taivaan kirjokankaat,

kudelmat, kultavalot, hopeaiset

yön, aamun, hämäränkin sinivaatteet

himmeät ja tummat,

ne levittäisin alle jalkojesi;

vaan köyhänä on mulla unelmani vain,

ne levitän mä alle jalkojesi.

Siis: käy keveästi, unelmillain käyt.

(suom. Toivo Lyy)

"Tread softly because you tread on my dreams."

Vieraanvaraisuutta ja apua

Irlannissa ollaan vieraanvaraisia: lähes joka kylässä ja ankkurilahdessa on maksuttomia poijuja vierasveneille. Poijussa on visitors mooring -tekstin lisäksi mainittu painoraja, tähän mennessä se on ollut 15 tonnia. Olemme nauttineet vieraanvaraisuudesta koko viikon, mikä on ollut hyväksi yöunelle (ei pelkoa ankkurin rekaamisesta) ja taloudelle. Jälkimmäistä onkin syytä parantaa, sillä olemme kuluttaneet kahden ensimmäisen kuukauden aikana noin puolen vuoden budjetin. Tarkalleen ei uskalla edes laskea. Vie tietysti enemmän rahaa olla maissa kuin merellä. Ja niin olemme tehneet: ensimmäisiin kuukausiin sisältyy vain yksi vaivainen 190 merimailin yöpurjehdus ja lukuisia marinamaksuja. No, tämä alku on kuin lomaa, jolloin joka penniä ei lasketa.

 

Ensimmäinen oikea ompelutyö, Irlannin vieraslippu.

Ensimmäisessä poijupaikassa pohjoisrannikolla meillä oli treffit s/y Andromedan Piven ja Kyöstin kanssa. Oli hauska vaihtaa kokemuksia suomeksi. Andromeda oli tulossa etelästä vuoden reissu takanaan. Olimme lainanneet heille ennen lähtöä Skotlannin merikarttoja ja nyt saimme kevennettyä Mantaa pinolla Skotlannin satamaoppaita. Andromedan blogi on muuten yksi lemppareistani.

Viikko Irlannissa on ollut leppoisaa päiväpurjehdusta (tai moottorointia) kylästä toiseen: Sheep Haven, Aran Mhór, Church Bay, Killybegs. Vedet ovat täynnä rapumertoja, joten pimeällä ei viitsi liikkua. Kaikki kylät ovat olleet erilaisia: ensimmäinen oli Irlannin kanariansaaret valkoisine hiekkarantoineen ja lomanviettäjineen (joo, hekin olivat aika valkoisia). Kylässä kasvoi jopa palmuja, meille tuli ihan kanarianolo. Aran-saari oli tavanomainen kylä omine puuhineen. Killybegs on Irlannin suurin kalasatama, missä oli tiettyä viehätystä. Isot ja vauraanoloiset alukset makasivat nyt satamassa, sillä vilkkain kalastuskausi on talvella.

Haluamme käydä maitse Dublinissa itärannikolla ja valitsimme Donegal Bayn rannalla olevan Sligon lähtöpaikaksi junayhteyden vuoksi. Lähdimme Killybegsistä 30 merimailin päässä olevaan Sligoon keskiviikkona. Moottoripurjehdimme reilua viittä solmua kohti jokisuistoa, josta alkaa kapea ja matala reitti kaupunkiin. Silloin jysähti. Ensimmäinen ajatukseni oli, että olemme ajaneet karille. Olin sisällä enkä nähnyt kaikua. Täällä on purjehdusoppaan mukaan kartoittamattomia matalikkoja. Mutta ei, Hanski huusi avotilasta, että vettä on alla 20 metriä. Vasta silloin älysin, että kone oli sammunut. Oliko potkuri irronnut? Ajatus oli mielessä Pantheran kokemuksen vuoksi. Muistui mieleen myös norjalaisen Motus Vivendin törmäys johonkin, mikä pudotti peräsimen akseleineen keskellä Atlanttia. Oliko se peräsin, oliko meillä vuoto? Ainakaan yksikään kolmesta pilssipumpun merkkivalosta ei palanut. Hanski tuli sisään tarkastamaan akselia ja mahdollista vuotoa. Yritin samaan aikaan ohjata, mutta vene ei totellut lainkaan. Purjeet olivat ylhäällä ja 4-5 m/s itätuuli veisi meitä helposti poispäin rannasta. Paitsi että emme liikkuneet mihinkään. Olimme kiinni jossain, luultavasti uponneessa rapumerrassa. Näimme sinisen köyden syvällä perän takana, siihen ei ylettynyt keksillä. 

Toinen poijuista tuli esiin kun Mantaa hinattiin taaksepäin.
Poiju oli täynnä vettä eikä siis kellunut.

Näillä vesillä on loistava pelastus- ja radioasemaverkosto. Kutsuimme paikallista radioasemaa eikä kulunut kauan, kun he ilmoittivat, että apu on tulossa. Näköetäisyydellä oleva perämoottori-pulpettivene ajoi viereen vielä kun puhuin VHF:ssä. Olimme ohittaneet kalassa olevan viiden nuoren porukan hetki sitten. Hanski huusi heille, että kaikki hallinnassa, apu on tulossa. Pojat vastasivat siihen, että me olemme se apu. 

Kun hinaus ei saanut meitä irti, kaksi pojista tuli Mantaan auttamaan.

Pojat vetivät veneellään Mantaan siihen suuntaan, johon näimme rapumerran köyden menevän. Ajattelimme köyden tulevan pintaan, mutta sinne pullahtikin pieni vaaleanpunainen poiju. Yritimme vetää poijusta lisää köyttä esiin, mutta se oli jumissa. Ei auttanut kuin katkaista köysi. Ei mitään vaikutusta. Olimme edelleen ankkuroituneita rapumertaan. Kelasimme hinausköyden sisään ja Hanski alkoi riisua vaatteita: oli sukellettava katsomaan. Vesi oli 17-asteista, mutta märkäpuku olisi tietysti ollut mukava. Pukua ei ollut, Hanski oli kasvanut edellisestä ulos. Pojat tarjoutuivat sukeltamaan eikä Hanski pannut sekuntiakaan vastaan. Niinpä Will, lomalla kavereiden luona, riisui housut ja fleecen, laittoi Hanskin maskin kasvoilleen ja lasketui veteen.

Köysi oli kietoutunut potkurin ympärille. Se oli aiheuttanut äkkipysähdyksen ja jysäyksen. Aikamoiset painot merrassa, että se pystyy pysäyttämään 14 tonnin veneen 5-6 solmun vauhdista. Ehkä upponneessa merrassa oli tuhat onnetonta rapua raatona. Will leikkasi puukolla potkurin ja Mantan vapaaksi. Jihuu! 

Will sukelsi veteen Hanskin puolesta.

Samalla radioaseman hälyttämä pelastusvene ehti paikalle. Kolme kypärään ja pelastuspukuun pukeutunettu naista totesi, että tilanne oli ratkennut. Rib-vene saattoi meitä kuitenkin jonkin matkaa varmistaen, että ohjaus ja kone toimivat. 

Pelastusvene saapui varmistamaan, että kaikki on ok.

Kiitimme poikia nestemäisen lämmikkeen muodossa. Olimme touhun lomassa saaneet heiltä osan kalansaaliista, viisi pientä makrillia ja ison turskan. Toivottavasti he saivat mukaansa myös hyvän tarinan kerrottavaksi illalla pubissa.

Me jatkoimme ylen tyytyväisinä kohti Sligoa. Jos kyseessä olisi ollut potkuri- tai peräsinrikko, olisi pitänyt kääntyä takaksi Killybegsiin, missä on helppo sisäänajo ja telakka. Sligoon puolestaan johtaa kapea ja erittäin matala jokiuomareitti, jota moottoroimme puolitoista tuntia. Kiinnityimme kauniin kahvelipurje-puuveneen kylkeen ja huokaisimme. Illalliseksi nautimme voissa rapeaksi paistettuja makrillifileitä ja keitettyjä perunoita.