Isla de Chiloé

Chiloén vajaa 200 km pitkä saari on matalaa, kumpuilevaa maaseutumaastoa, täydellinen vastakohta idässä siintäville Andeille ja etelän vuonoerämaalle. Vaaleanruskea laidunmaa vuorottelee vihreän metsän kanssa, kylät ovat ryhmittyneet suojaisiin lahtiin. Rannoilla on lohi- ja simpukkaviljelmiä. Pääsaaren itäpuolella on paljon saaria, mm. Isla Aulin, mutta myös Caulin ja Maulin – mistä lienee nimet peräisin, ehkä intiaaneilta. Monet paikannimet ovat vaikeita, Chonchi, Quilen, Quinchao, Quehui.

Kun espanjalaiset saapuivat vuonna 1567, saarella asui maata viljeleviä Chonos ja Mapuche intiaaneja. Erinäisten vaiheiden jälkeen natiivit ja tulokkaat onnistuivat 1600-luvulla luomaan sopuisan elämäntavan ja tämä kulttuuriperintö tekee Chiloésta erityisen.
Itsenäistymisvaiheessa Chiloé oli yksi voimakkaimmista ja viimeisistä Espanjan kuningaskunnan tukijoista. Vasta kahdeksan vuotta virallisen itsenäistymisen jälkeen, vuonna 1826, saaren rojalistit antautuivat.

Olimme viisi päivää poijussa Mani Suannon Biribi B:n vieressä. Mani purjehti Pertti Dunckerin kanssa Merivuokolla Argentiinasta Etelämantereelle ja sen jälkeen Chilen länsirannikolle. Täällä hän on edelleen, 25 vuoden jälkeen. Vuosiin mahtuu neljä Antarktiksen ja kaksi Etelä-Georgian purjehdusta, pari talvea Puerto Williamsissa, yksi Atlantin ylitys sekä lukematon määrä reissuja ja kokemuksia. Kaiken taustalla oli Sabine, jonka kanssa Mani jakoi veneen lähes 20 vuotta.

Saavuimme sopivasti viettämään Manin syntymäpäivää. Sen lisäksi kävimme autolla saaren pääkaupungissa Castrossa ja viehättävässä pikkukaupungissa nimeltä Dalcahue, jossa söimme tuoretta kummeliturskaa – ensimmäinen kunnon kala-ateria pitkään aikaan. Patikointireissu länsirannikolle peruuntui mielenosoitusten vuoksi. Kurjiin oloihin ja pieniin kiintiöihin kyllästyneet kalastajat ovat katkaisseet päätiet liikenteeltä. Se johti ensin polttoaineen hamstraamiseen ja pitkiin jonoihin, nyt koko saari tuntuu lamaantuneen. Kukaan ei liiku, osa kaupoista on kiinni. Mielenilmaus jatkuu edelleen.

Chiloé on tunnettu puukirkoistaan, joista 16 kuuluu Unescon kulttuuriperintölistaan. Kirkot ovat isoja, niissä on katettu terassisisäänkäynti ja kuusikulmainen kellotorni. Saarella on yhteensä noin 180 eri aikoina rakennettua kirkkoa ja kappelia. Jesuiitat toimivat täällä 1600-luvulla, fransiskaanit 1700-luvulla.

Kirkkojen ja useimpien talojen seinät on päällystetty paanuilla, mikä tekee saaren arkkitehtuurista omalaatuisen. Rakennustapa on peräisin sekä mapuche-intiaaneilta että saksalaisilta siirtolaisilta – yksi osoitus kahden erilaisen kulttuurin yhteiselosta. Piparkakkutalomaisuutta lisää mieltymys ulokkeisiin, erkkereihin ja mitä erilaisimpiin ikkunoihin. Jotkut talot ovat liian mielikuvituksellisia ollakseen kauniita, mutta mielenkiintoisempia kuin etelän aaltopeltitalot.

Kun Hanski ja Mani korjasivat naapurin generaattoria, minä kävelin läheiseen Rilánin kylään. Kapea hiekkatie mutkitteli kumpuilevan laidunmaan halki. Söin kypsiä karhunvadelmia ja hengitin kostean maan ja kasvien tuoksuja: setrejä, eukalyptuksia, havupuita, pyökkejä, bambuja, jopa palmuja. Keltalehtinen puu muistutti haapaa, pientareella kukki puna-apila. Talojen pihoilla omenat oli kerätty känkkyräisistä, jo lähes lehdettömistä puista, ja syksyn viimeiset ruusut ja hortensiat kukkivat. Jokaisen talon pihalla vahtikoira hoiti virkaansa haukumalla ohikävelijää, joku laiskasti, joku vielä nuoruuden innolla. Kirjavat kanat kuopsuttivat pihoilla, ankat tuijottivat, hanhet lakkasivat syömästä, mutta possut eivät välittäneet, vaan jatkoivat tonkimistaan. Ohitin laiduntavia lehmiä, lampaita ja mustavalkoisen vasikkalauman. Metsäisessä kaarteessa vastaan tuli kermanvalkoinen hevonen aitauksessaan. Virkistävä kokemus!

Rilanin kylä kirkon ympärillä.

Perjantaina poijun omistajan oli määrä tulla ja jatkoimme matkaa kohti Puerto Monttia, tosin pysähdymme vielä muutamassa paikassa, ehkä siellä Hanskin saarella.

Kuvia kanavien varrelta

Olemme Chiloén saarella ja tekstiä on tulossa pian. Käytän kuitenkin wifi-yhteyttä hyväksi ja laitan valokuvia matkan varrelta.

Yhtenä hetkenä lumisade...

....seuraavana paistetta. Caleta Moonlight Shadow Natalesin jälkeen.

Rahtialus tuli vastaan

Kun se oli ohittanut, keli oli muuttunut.

Laskettelulasit ja karvahattu ei ollut liioittelua pistävässä lumisateessa.
Mutta ruorin takana seisominen on poseeraus, oikeasti autopilotti hoitaa.

Viidakko

Simpukankerääjien hylätty maja kuorikeon päällä.

Tyyni valtameri

South Pacific Ocean luki plotterissa ja horisontissa näkyi rannaton meri. Sen toisella laidalla oli Uusi Seelanti. Tuntui hyvältä päästä hetkeksi pois vuonosokkelosta, vaikka vain hankalalle Golfo de Penakselle, "harmien lahdelle", jonka aallokko oli juuri niin keikuttavan terävää kuin opaskirjassa varoitettiin. Olimme päässeet purjehtimaan koko edeltävän päivän, mutta nyt Penaksen lahdella virsari (täysi isopurje, genoa ja fokka) veti vain muutaman tunnin. Jatkoimme moottorilla.

Jos Golfo de Penaksen ylitys (70 mpk) ja Taitaon nimimaan ohitus (70 mpk) olisivat olleet tuulen, virran ja aallokon suhteen helpompi paikka, olisimme ehkä jääneet odottamaan seuraavaa sääikkunaa, mutta niitä oli harvassa. Ystävämme olivat odottaneet Penaksen laidalla toista viikkoa. Oli parasta mennä kun pääsi, vaikka ilman tuulta. Taitaon niemimaan kohdalla parin solmun merivita jarrutti loppumatkan ajan. Puolentoista vuorokauden jälkeen painuimme taas vuonojen ja saarten palapeliin ja Tyynenmeren aava jäi taakse.

Vaikka olemme olleet Tyynenmeren laidalla jo jonkin aikaa, vasta ulapan näkeminen konkretisoi sijaintimme ja toi mieleen muistoja. Toukokuussa vuonna 2002 Panaman kanavan viimeinen sulku sylkäisi Kristiinan kidastaan ja odotimme jännittyneinä edessä olevia seikkailuja. Tuolloin emme vielä arvanneet, että tulisimme viettämään Tyynellämerellä kolme vuotta ja purjehtimaan sen kolme kertaa ristiin rastiin. Emmekä tiedä nytkään, kuinka kauan aikaa vierähtää ja mitä Tyynenmeren kolkkia tulemme näkemään.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta neljättä päivää eikä sääennusteessa näy loppua tuulettomalle kesäsäälle. Olemme kuin toisessa maailmassa. Sade, sumu ja hirmutuulet jäivät Penaksen taakse. Vaikka täällä on tietysti huonojakin kelejä, on säämuutos todellinen: olemme nyt Tyynenmeren korkeapaineen vaikutusalueella.

Vuonot, vuoret ja kukkulat hallitsevat yhä maisemaa, mutta saaria ja rantaroskaa on enemmän, samoin muita aluksia. Monessa poukamassa on lohikasvattamo. Yhtään lumihuippua emme vielä ole nähneet, vaikka lähellä on maailman "trooppisin" mereen laskeva jäätikkö, San Rafael 46:nnellä leveysasteella. Se on osa Patagonian jääpeitettä, Hielo Continentalia. Jäätikkö "poikii" eli lohkeilee pitkän vuonon päässä olevaan Laguna San Rafaeliin, joka on suosittu veneily- ja turistikohde. Sillä kohtaa jäätikkö on 4 km leveä ja 70 metriä korkea, mutta se kutistuu vauhdilla, noin sata metriä vuodessa. Vuonna 1800 se täytti kolme neljäsosaa laguunista, ennusteen mukaan vuonna 2030 se ei enää ulotu veteen saakka.

Meno pohjoiseen jatkuu tutulla tavalla: päivisin edetään konevoimalla mieluisa matka, yleensä noin 30 merimailia, ja yö ollaan ankkurissa. Nyt normaali tapa ilman köysiä ja kahta ankkuria on riittänyt, mutta luultavasti täälläkin on kovalla kelillä paras kiinnittää vene köysillä maihin. Ainakin Chiloen saarella on tarkoitus olla turistina, ehkä aikaisemminkin.

Reipasta vappua!!

Puerto Edén

Noin puolivälissä Chilen 1200 merimailia pitkää vuonorannikkoa sijaitsee pieni kylä nimeltä Edén. Valtio rakennutti kylän vuonna 1969 noin 40 alacaluf-intiaanille, joiden asuinpaikka oli otettu 1930-luvulla armeijan käyttöön. Lennosto oli perustanut intiaanien maille tankkausaseman postia kuljettavia vesitasoja varten. Laivasto tuli alueelle rakentaessaan Golfo de Penaksen eteläosaan San Pedron majakkaa.
Alacaluf-intiaanien lisäksi vastaperustettuun kylään muutti kalastajia ja simpukankerääjiä sekä hylkeiden salapyytäjiä. Vaikka kala ja äyriäiset ovat opaskirjan mukaan edelleen Edénin pääelinkeino, on simpukoiden sukeltaminen loppunut myrkyllisen kasviplanktonkukinnan, "punaisen vuoroveden" (marea roja) vallattua rannikkovedet. Kassilohi, jota kasvatetaan mm. Puerto Natalesin kulmilla, on nykyajan kalantuotantoa, eikä Edénissä näkynyt merkkejä kalastuksesta.

Laivastolla on edelleen tukikohtansa kylän laitamilla, ja kävimme siellä näyttämässä purjehduslupamme ja passimme. Uudessa, siistissä talossa oli hyvinvarustettu toimisto kalusteineen ja tietokoneineen, laiturissa pätevän näköinen rib-vene. Pihalla räksytti musta ja valkoinen villakoira. Väkeä näytti olevan kymmenkunta miestä, jotka palvelevat Edénissä neljä kuukautta kerrallaan.

Laivaston ponttonilaiturista siirryimme kylän edustalle ankkuriin. Oli poutainen, melkein aurinkoinen ja tyyni päivä, mikä sai kylän värikkäät talot loistamaan. Taloketju kiersi mutkittelevaa rantaa ja hankalakulkuinen maasto oli taltutettu puisella kävelytiellä, jota reunusti katuvalot.

Puerto Monttin ja Puerto Natalesin väliä liikennöivä laiva pysähtyy Edénissä kaksi kertaa viikossa, mennen tullen. Oli perjantai, laivapäivä. Alus ei ollut mikään Williamsin Yaghan-lautta, vaan niin iso, ettei se mahtunut ramppilaituriin. Kylän veneet – kaikki keltaiseksi maalattuja – ajoivat redille hakemaan ja viemään tavaraa ja ihmisiä.

Edénissä on vajaa sata asukasta, ja ainakin näin aurinkoisena perjantaipäivänä elämä näytti varsin vilkkaalta. Kävelytien huonoja osia korjattiin, polttopuuta nosteltiin veneistä rannalle ja teinipojat pilkkoivat ne klapeiksi. Laiturilla pikkupojat onkivat, kissa nappasi kalan ja nuori pariskuntaa istui kaulakkain auringossa. Kissoja ja koiria oli joka paikassa, kukko ja muutama kanakin tuli vastaan, kun kävelimme puuraittia kylän toiseen päähän. Ihmiset tervehtivät, kuten pikkupaikoissa on tapana. Yksi mies oikein käsipäivää kertoen olevansa alkuperäisiä asukkaita, alacaluf-intiaani.

Emme tarvinneet ruokaa tai polttoainetta, mutta nettiasioita oli hoidettavana. Kirjastossa oli wifi, mutta niin hidas, ettei edes tätä päivitystä pystynyt lähettämään. Kirjasto sijaitsi isossa koulutalossa, jonka toisessa päässä oli lastentarha. Sekä koulussa että tarhassa on seitsemän lasta.

Edénin kohdalla Mantan lokiin pyörähti 756 merimailia sitten Puerto Williamsin. Olemme puolimatkan paremmalla puolella. Lähdimme Edénissä jo illalla kymmenen merimailin päässä olevaan ankkurilahteen ja aamuhämärissä jatkoimme matkaa läpi Angostura Inglésan. Kello 11 saakka olemme päässeet purjehtimaan! Ja aurinko paistaa! Etelätuuli on vapautunut lumouksesta ja puhaltaa taas oikeasta suunnasta, ennusteen mukaan vielä muutaman päivän. Jos se pitää paikkansa, painumme saman tien Penaksen lahden yli. Se on "pahamaineinen" 140 merimailin avomeriosuus, joka katkaisee suojaisen sisäreitin. Kuukin valaisee sopivasti öitä, joten toivomme että etelätuulten ennuste pitää.

Tuulien taikamaa

Kun suuntasimme perjantaiaamuna pohjoiseen pitkin Seno Unionia, tuuli navakasti vastaan. Sääkartan mukaan tuulen suunta oli 210 astetta, melkein etelästä. Emme antaneet periksi, vaan ryskimme moottorilla vasten sekavaa aallokkoa. Noin tunnin kuluttua tuuli alkoi kääntyä sivulle ja lopulta se pysytteli kutakuinkin lännessä. Se myötätuulesta ja purjevoimasta, täällä trollimaassa tuulet puhaltavat aina vastaan – ainakin melkein.

Raekuurojen maustamat navakat puuskat (15-20 m/s) vuorottelivat auringonpaisteen ja liplatuksen kanssa, mikä on täällä tyypillinen korkeapaineen ja eteläisen ilmavirtauksen piirre. Se tuo myös kylmää, toisin kuin pohjoistuulet. Yhdeksän tunnin saldo oli 51 mpk ja kapea, suojainen ankkurilahti, jonne kiinnitimme Mantan perinteiseen Tuulimaan tapaan: ankkuri keulasta ja kaksi köyttä perästä rantaan.

Sade ja kylmyys eivät menoa haittaa. Tuulilasi katoksineen suojaa sateelta ja vene on sisältä lämmin. Moottorin jäähdytysvedestä tehonsa ottava lämpöpuhallin on osoittautunut superhyväksi. Portaiden alta hönkäävä ilma pitää salongin 20 asteessa, vaikka ovet ovat auki, ja märät hanskat kuivuvat nopeasti puhaltimen päällä. Kylmät varpaat lämpiävät, kun seisoo hetken rappusilla. Kamiina on ollut viime päivät palamassa, mutta edetessä lämminilmapuhallin päivällä ja eberi (diesellämmitin) aamulla riittävät.

Lauantaina heräsimme kaatosateeseen ja ulinaan rikissä. Sääkartan mukaan tuuli lounaasta navakammin kuin edellisenä päivänä, todellisuudessa luoteesta ja kovempaa kuin ennusteessa. Ulkona oli +3 C. Väsytti. Takana oli viikko jatkuvaa menoa ja kiireiset päivät Puerto Natalesissa. Päätimme suoda itsellemme vapaapäivän.

Auringonpaiste ja räntäsade puuskineen vuorottelivat taas. Yhden aurinkoisen puolituntisen aikana kiipesimme viidakonrehevän rantakasvuston läpi avoimeen maastoon, josta näkyi lumisia vuorenhuippuja ja loputon salmien viipaloima kallioerämaa.
Kasvillisuus jaksaa hämmästyttää. Kaikki alkaa kivien ja kallion päälle hitaasti kasvavasta sammaleesta ja turpeesta, jotka muodostavat lopulta alustan tiheälle metsälle. Puita, pensaita, saniaisia ja ruohoa kasvaa myös pystysuorissa turveseinämissä, mikä lisää viidakkomaista tunnelmaa. Turve on kuin louhikon päälle levitetty valtava kokolattiamatto. Kävellessä on katsottava tarkkaan, että maton alla on kiinteä kohta. Kasvisto on monipuolisempi kuin Tulimaassa: mm. setrin tyyppisiä kovalehtisiä pensaspuita, saniaisia ja kellokukkaisia pensaita.

Lepopäivän jälkeen jatkoimme matkaa 5-10 m/s puhaltavassa sivuvastaisessa tavanomaista moottoripurjehdusta. Muutama laiva tuli jälleen vastaan ja mietimme, oliko ulkomerellä niin huono keli, että laivat tulivat kapealle sisäreitille. Meidät ohitti Williamsista tuttu chileläinen purjevene (Nauticat 42) ja vaihdoimme kuulumiset VHF:llä.
Yltyvä vastatuuli lopetti kello 9 alkaneen päivän neljän maissa kohtalaisen suojaiseen lahteen nimeltä Bueno. Tällä kertaa ankkuroimme ilman rantakiinnityksiä. Tandem eli kummatkin CQR:t peräkkäin ja 60 metriä kettinkiä. Seuraava päivä olisi taas "lepopäivä" kovan vastatuulen vuoksi. Sain lähetettyä sijaintikarttaan paikkamme ennen kuin radioyhteys taas heikkeni ja katkesi.

Maanantain aamuposteissa oli Chilen meripelastuksen myrskyvaroitus, ensimmäinen meili laatuaan, vaikka merellä on myrskynnyt kovempaakin. Nyt alue on suuri, Golfo de Penakselta Magalhãesin salmen suulle, 40-50 solmua (21-26 m/s). Täällä parin vuorijonon takana on tietysti maltillisempaa. Myräkän jälkeen ennuste näyttää hyvältä, keskiviikkona etelänpuolesta tuulta, mitä se sitten todellisuudessa taas onkaan. Sadan merimailin päässä oleva Edénin pikkukylä saattaa olla viikonlopun kohde.

Puerto Natales

Vierailusta tuli ajateltua pikaisempi ja hyvin hektinen. Sääennuste näytti viikon lopulle etelätuulta, joka houkutteli kiirehtimään. Päästä moottoroinnin sijaan purjeilla edes muutama tunti tai ehkä jopa päiviä - se pitsti töpinäksi. Pyykit pesulaan, kaasupullo täyttöön. Keskiviikkona siirryimme ankkurista laivasataman laituriin (50 euroa/vrk ja paljon byrokratiaa). Olimme tilanneet löpöauton aamuksi, sitä ei näkynyt. Kävin kaksi kertaa asemalla kyselemässä autoa, lopulta se saapui. Tankkasimme 400 litraa tähän mennessä halvinta dieseliä. Kaasupullo takaisn sattumalta tavatun kaverin autolla. Kauppaan ostamaan parin kuukauden ruokia ja taksilla satamaan.

Ehtisikö vielä hoitaa oleskeluluvan pidennyksen? Kävelimme maahantuloviranomaisen luo, mutta rahalla saatava pidennys olisi saatu vasta perjantaina. Yleinen käytäntö, mitä  myös viranomaiset suosittelivat, on käydä taksilla Argentiinan puolella. Puoli kuusi illalla lähdimme ja seitsemältä olimme takaisin uudet leimat passissa. Sitten laivastoon anomaan purjehduslupaa, jonka kirjoittaminen kesti reilut puoli tuntia. Tietokone veneeltä mukaan ja illalliselle kuppilaan, jossa on wifi. Täällä ollaan ja huomenna lähdemme jatkamaan kohti Puerto Monttia. Yhteys vain satelliitin kautta.

Kuvia Puerto Natalesista:

Maisemia matkan varrelta

Magalhãesin salmi piti meitä otteessaan kymmenen päivää, ei halunnut päästää pois, vaikka vuosi sitten ei halunnut päästää meitä sisään. Kymmenen päivää ja vaivaiset 140 merimailia. Sen jälkeen tulimme saman verran, 150 merimailia kolmessa päivässä Puerto Natalesiin. Pääsimme purjehtimaankin useita tunteja, kun kanava kääntyi etelään. Kirken kapeikossa laskimme koskea 11,4 solmua ja saavuimme auringonpaisteeseen.