lauantai 7. toukokuuta 2016

Isla de Chiloé

Chiloén vajaa 200 km pitkä saari on matalaa, kumpuilevaa maaseutumaastoa, täydellinen vastakohta idässä siintäville Andeille ja etelän vuonoerämaalle. Vaaleanruskea laidunmaa vuorottelee vihreän metsän kanssa, kylät ovat ryhmittyneet suojaisiin lahtiin. Rannoilla on lohi- ja simpukkaviljelmiä. Pääsaaren itäpuolella on paljon saaria, mm. Isla Aulin, mutta myös Caulin ja Maulin – mistä lienee nimet peräisin, ehkä intiaaneilta. Monet paikannimet ovat vaikeita, Chonchi, Quilen, Quinchao, Quehui.

Kun espanjalaiset saapuivat vuonna 1567, saarella asui maata viljeleviä Chonos ja Mapuche intiaaneja. Erinäisten vaiheiden jälkeen natiivit ja tulokkaat onnistuivat 1600-luvulla luomaan sopuisan elämäntavan ja tämä kulttuuriperintö tekee Chiloésta erityisen.
Itsenäistymisvaiheessa Chiloé oli yksi voimakkaimmista ja viimeisistä Espanjan kuningaskunnan tukijoista. Vasta kahdeksan vuotta virallisen itsenäistymisen jälkeen, vuonna 1826, saaren rojalistit antautuivat.

Olimme viisi päivää poijussa Mani Suannon Biribi B:n vieressä. Mani purjehti Pertti Dunckerin kanssa Merivuokolla Argentiinasta Etelämantereelle ja sen jälkeen Chilen länsirannikolle. Täällä hän on edelleen, 25 vuoden jälkeen. Vuosiin mahtuu neljä Antarktiksen ja kaksi Etelä-Georgian purjehdusta, pari talvea Puerto Williamsissa, yksi Atlantin ylitys sekä lukematon määrä reissuja ja kokemuksia. Kaiken taustalla oli Sabine, jonka kanssa Mani jakoi veneen lähes 20 vuotta.


Saavuimme sopivasti viettämään Manin syntymäpäivää. Sen lisäksi kävimme autolla saaren pääkaupungissa Castrossa ja viehättävässä pikkukaupungissa nimeltä Dalcahue, jossa söimme tuoretta kummeliturskaa – ensimmäinen kunnon kala-ateria pitkään aikaan. Patikointireissu länsirannikolle peruuntui mielenosoitusten vuoksi. Kurjiin oloihin ja pieniin kiintiöihin kyllästyneet kalastajat ovat katkaisseet päätiet liikenteeltä. Se johti ensin polttoaineen hamstraamiseen ja pitkiin jonoihin, nyt koko saari tuntuu lamaantuneen. Kukaan ei liiku, osa kaupoista on kiinni. Mielenilmaus jatkuu edelleen.



Chiloé on tunnettu puukirkoistaan, joista 16 kuuluu Unescon kulttuuriperintölistaan. Kirkot ovat isoja, niissä on katettu terassisisäänkäynti ja kuusikulmainen kellotorni. Saarella on yhteensä noin 180 eri aikoina rakennettua kirkkoa ja kappelia. Jesuiitat toimivat täällä 1600-luvulla, fransiskaanit 1700-luvulla.

Kirkkojen ja useimpien talojen seinät on päällystetty paanuilla, mikä tekee saaren arkkitehtuurista omalaatuisen. Rakennustapa on peräisin sekä mapuche-intiaaneilta että saksalaisilta siirtolaisilta – yksi osoitus kahden erilaisen kulttuurin yhteiselosta. Piparkakkutalomaisuutta lisää mieltymys ulokkeisiin, erkkereihin ja mitä erilaisimpiin ikkunoihin. Jotkut talot ovat liian mielikuvituksellisia ollakseen kauniita, mutta mielenkiintoisempia kuin etelän aaltopeltitalot.

Kun Hanski ja Mani korjasivat naapurin generaattoria, minä kävelin läheiseen Riválin kylään. Kapea hiekkatie mutkitteli kumpuilevan laidunmaan halki. Söin kypsiä karhunvadelmia ja hengitin kostean maan ja kasvien tuoksuja: setrejä, eukalyptuksia, havupuita, pyökkejä, bambuja, jopa palmuja. Keltalehtinen puu muistutti haapaa, pientareella kukki puna-apila. Talojen pihoilla omenat oli kerätty känkkyräisistä, jo lähes lehdettömistä puista, ja syksyn viimeiset ruusut ja hortensiat kukkivat. Jokaisen talon pihalla vahtikoira hoiti virkaansa haukumalla ohikävelijää, joku laiskasti, joku vielä nuoruuden innolla. Kirjavat kanat kuopsuttivat pihoilla, ankat tuijottivat, hanhet lakkasivat syömästä, mutta possut eivät välittäneet, vaan jatkoivat tonkimistaan. Ohitin laiduntavia lehmiä, lampaita ja mustavalkoisen vasikkalauman. Metsäisessä kaarteessa vastaan tuli kermanvalkoinen hevonen aitauksessaan. Virkistävä kokemus!

Rivalin kylä kirkon ympärillä.

Perjantaina poijun omistajan oli määrä tulla ja jatkoimme matkaa kohti Puerto Monttia, tosin pysähdymme vielä muutamassa paikassa, ehkä siellä Hanskin saarella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti